Painajainen – Luku 6

Seuraavana päivänä herään Jered painautuneena kiinni minuun. Jälleen kerran huomaan katselevani hänen nukkuvia kasvojaan. Hänellä on pitkät silmäripset. Nousen ylös sängystä ja menen kylpyhuoneeseen. Tämä ei ole normaalia. Mutta mikä sitten on? Pesen hampaitani kun kuulen Jeredin nousevan sängystäni. Hänen askeleensa kaikuvat tyhjässä asunnossani. Askeleet pysähtyvät ja suuntaavat kohti kylpyhuonetta. Hän on tulossa tänne. Panikoin ja tiputan hammasharjani lavuaariin. Katson tiputtamaani hamasharjaa ja nostan sen mukiin omalle paikalleen. Jered avaa oven. "Huomenta, An." hän sanoo tullen sisään. "Huomenta." sanon. "Menen tekemään aamupalaa." lisään lähtien kylpyhuoneesta. "Ei sinun tarvitsisi." Jered sanoo raapien päätään vaivaantuneesti mutta hymyillen yhtä kaikki. Sivuutan Jeredin ja lähden keittiöön. Paistan kaksi munakasta. Pekoni on loppunut. Pitää muistaa ostaa sitä. Aamupalan syötyämme lähdemme koululle Jeredin autolla. En haluaisi tehdä tästä tapaa.

Koulussa en näe tyttöjä, jotka eilen uhittelivat minulle. Päivän kuluessa tulen yhä epäluuloisemmaksi heidän poissaolostaan. Missä he ovat? Jeredin tunnilla Jered hymyilee minulle ja pyytää jäämään tunnin jälkeen luokkaan. Tytöt suuntaavat minuun kateellisia katseita mutta en huomioi niitä. He eivät tiedä mitään koko tilanteesta.

Muiden lähtiessä luokasta, istun omalla paikallani odottamassa. Mitä asiaa Jeredillä on? Ehkä hän tietää tyttöjen katoamisesta. Viimeisen oppilaan lähdettyä Jered sulkee oven ja käy istumaan pöydälleen. "Kuinka päiväsi on mennyt? Onko kukaan tullut kiusaamaan sinua?" Jered kysyy vakavana. "Kaikki on ok. Tiedätkö missä ne eiliset tytöt ovat? En ole nähnyt heitä tänään." sanon katsellen Jeredin reaktiota. Hänen ilmeensä muuttuu. Hänen silmissään vilahtaa varjo jostain, mistä minä en tiedä. Ja se mitä minä en tiedä pelottaa minua. Jered hymyilee synkkää hymyä. "Ei, en tiedä siitä mitään. Ehkä heidät erotettiin koulusta? Mutta älä sinä huolehdi siitä, An." Aioin sanoa vastaan mutta päätänkin sulkea suuni. Ehkä Jered ei tiedä siitä mitään. Mutta miksi sitten hän lähti eilen illalla pois?

Koulun jälkeen kävelen kohti kauppaa kun kuulen auton ajavan viereeni. "Tule An kyytiin. Vien sinut kotiin." Jered sanoo avatusta ikkunasta. "Minun pitäisi käydä kaupassa..." sanon puollustellen. "Minä vien." Jered sanoo säteillen. Päätän nousta kyytiin. Minulla on Jeredille asiaa. "Jered, ei sinun tarvitsisi. Sinähän olet vain opettajani." Jered näyttää loukkaantuneelta mutta hymyilee sitten surullista hymyä. Tulee paha olo. "Niinhän se on... Haittaisiko sinua, jos... Tai antaa olla." Uteliaana siitä mitä Jeredillä on sanottavana kysyn: "Mitä nyt?" Jered näyttää vaivaantuneelta, mutta hymyilee kuitenkin. "Se on ihan tyhmää. Mietin vain, että olisimme jo vähän läheisempiä." Jered sanoo hänen hymynsä hiipuen. Paha olo jatkuu ja teen valinnan. "No, voitaisiin me kai ystäviä olla..." Kadun sanojani välittömästi. Mitä jos Jeredillä on takaa-ajatuksia? Takaa-ajatuksia liittyen minun raiskaamiseeni. Jeredin säteilevä hymy kuitenkin lievittää vainoharhojani. Ei Jered tekisi sellaista. Eihän?

Ruokakaupassa Jered ottaa kärryt ja lähtee työntämään niitä. Jered kulkee vierelläni katsellen minua. Päätän jättää hänet huomiotta ja keskityn etsimään kaiken tarpeellisen. Pekonia. Hedelmiä. Maitoa. Kanaa. Jauhenlihaa. Siinäpä olisi tärkeimmät. Lähdemme maksamaan ostoksia. "Katsoppa heitä. Kyllä nuo nuoret ovat söpöjä yhdessä." vanhan naisen ääni takanamme sanoo. Punastun. Jeredin hymy ulottuu korviin asti. "Äläkä saa mitään outoja ajatuksia tuosta." Kuiskaan hänelle. Yhtäkkiä Jered ottaa minut kainaloonsa. Ja suukottaa otsaani. Naamani on varmasti paloauton punainen. "Mitä luulet tekeväsi!" kuiskaan niin hiljaa kuin osaan Jeredille. Jered ei vastaa. Maksettuani ostokset menemme autolle. Jered yhä kiinni minussa.

Asunnolle päästyämme nousen autosta Jered takanani. Jered kantaa ostokset. Kiipeämme rappuset ylös ja menemme asunnolleni. Jered halusi laittaa ruokaa yhdessä. Suostuin. Nyt olemme kummatkin essussa keittiössäni. "Mitä tehdään?" kysyn katsellen Jerediä, joka katsoo jääkaappiani. "Tehdään kanaa ja wokkia. Ota nämä." Jered ojentaa minulle porkkanat, paprikat, herkkusienet ja kesäkurpitsan. Itse hän ottaa ostoskassista kanat ja vie ne hellani ääreen. Seuraan häntä. "Missä on paistin pannu?" Jered kysyy katsellen kaappejani. "Vasemmassa hyllyssä alanurkassa." neuvon. Jered ottaa paistinpannun hyllystä ja rupeaa pilkkomaan vihanneksia. Minä paistan kanat. Kokkailemme hiljaisuuden vallitessa.

Syömme ja käymme nukkumaan. Sängyssä on mukavan lämmintä. Jopa mukavaa. En saa tottua tälläiseen. En anna itseni tottua.

Painajainen – Luku 5

Makaan vieraassa sängyssä Jered päälläni. Jered suutelee kaulaani. Ja minä pidän siitä. "Jered." sanon huohottaen. Jered koskettaa kasvojani ja suutelee minua. Hänen kätensä sivelee jalkani sisäpintaa. Kiusoitteleva hymy. Jered riisuu paitansa. Katson hänen paljasta rintaansa suu auki. Ojennan varovasti käteni ja kosketan Jeredin paljasta rintaa. Se on kiinteä käteni alla. Uusi suudelma. Tällä kertaa syvä ja pitkä. Jered erkanee minusta ja sanoo lempeästi: "Aika herätä An."

Seuraavana aamuna herään virkeänä Jered vierelläni. Katson hetken hänen nukkuvia kasvojaan. Niissä on jotain tuttua. En vain osaa sanoa mitä. Sitten viime öinen uni muistuu mieleeni.

"Huomenta, An." Jered sanoo ääni hiukan karheana. Jeredin ääni hätkähdyttää minut aatoksistani ja katson äkkiä muualle. Naama punaisena. "Hetkinen. Punastuitko sinä?" Jered kysyy suu virneessä. "En." vastaan nopeasti. Jered nauraa. Hänen naurunsa on mukavaa. Poikamaista. Poskeni tuntuvat kuumalta. Hämilläni koko tilanteesta katselen Jerediä sivusilmällä. Hänen hartiansa ovat rennot. Tummat hiukset sotkussa. Nauraessaan hänellä on hymykuopat. Etuhampaiden välissä on pieni rako. "Ei se nyt noin hauskaa ollut." Sanon jupisten. "Oli se." Jered vakuuttaa hartiat yhä hytkyen. Nousen sängystä ja suuntaan kohti suihkua. Riisun vaatteeni ja astun suihkuun. Vesi kastelee hartiani. Viileää. En tiedä kuinka kauan seisoin siinä veden virratessa pitkin selkääni.

Kun tulen keittiöön huomaan, että Jered on hellan ääressä. Essu päällään. Tirskahdan ja Jered kääntyy ympäri leveä hymy huulillaan. "Miksi sä oot vieläkin täällä?" sanon tylysti ennen kuin Jered ehtii sanomaan mitään. "Paistan pekonimunakasta." Jered sanoo niin kuin se olisi maailman yksinkertaisin asia. "Miksi?" Kysyn taas. "Ajattelin, että pitäisit siitä. Kaikki tykkäävät pekonista." Jered sanoo keskittyen omelettinsa paistamiseen. "Ööh, okei..." sanon ja lähden pukemaan vaatteet päälle. Valitsen mustan t-paidan ja farkut. Katselen ulos ikkunasta. Maa on peittynyt talven ensilumesta. Harjaan pitkät hiukseni ja katson peiliin. Kaksi kirkkaan sinistä silmää tuijottaa takaisin. Mutta sitten toinen silmäpari katsoo minua. Käännyn ympäri tavatakseni hymyilevän Jeredin. Neän varjon häivähtävän hänen silmissään, mutta se katoaa yhtä nopeasti kuin sen huomasin. "Munakas on valmista." hän sanoo silmät pysyen katseessani. "Selvä." sanon ja lähden Jeredin mukaan keittiöön. Istuudumme ja aloitamme syömisen. "Nukuitko hyvin?" Jered kysyy katsoen minuun läpitunkevilla silmillään samalla hieman hymyillen. "Joo." vastaan hiukan epäröiden. "Näitkös unia minusta?" Jered kysyy leveästi hymyillen. Taas olen tukehtumis vaarassa. Kakistelen jonkin aikaa ja sitten katson Jerediin kasvot punaisina. "Mistä sinä semmoista päättelit?" kysyn yrittäen peittää kasvojani kahvimukilla. "Et vastannut kysymykseeni." Jered sanoo tarkkaillen minua. "Minun ei tarvitse vastata sinun kysymyksiisi." sanon laskien kuppini pöydälle mulkoillen Jerediä. Jered vain hymyilee ja juo kahviaan. Nyt sillä on jotain mielessään. Katselen vähän aikaa Jerediä. Hän hymyilee yhä tuota arvoituksellista hymyä ihan kuin hän tietäisi jonkun suuren salaisuuden. Ja se hirvittää minua.
Menemme koululle Jeredin autolla. "Kuule An. Meidän pitää puhua siitä, mitä luokkasi tytöt sanoivat sinusta eilen." Jered sanoo vakavana. Eilisen päivän tapahtumat muistuvat mieleeni. "Miksi olet ollut sen lutka Annin kanssa? Mekin haluamme huomiotasi opettaja. Sitä paitsi An ei ole hyvä." yksi sanoo. "Et ole tainnut vielä kuulla... An tappoi vanhempansa." Ne sanat sattuvat vieläkin. Tiedänhän minä ettei se ollut oikeasti minun syytäni. Se oli onnettomuus. Mutta mieleni kuiskaa muuta. Se on minun syytäni. Olisi parempi jos minä olisin kuollut vanhempieni sijasta. Niin minä ajattelin, kun jäin orvoksi. "Miksi meidän pitäisi puhua siitä?" sanon etsien pakopaikkaa ahtaassa autossa. Sellaista ei löydy. Ovikin on lukossa. Hemmetin Jered. "He syyttivät sinua vanhempiesi kuolemasta. Kerro mitä oikeasti tapahtui." Jered sanoo katse tiessä. Huokaisen. Kouluun on vielä matkaa enkä voi vain olla hiljaa koko loppu matkan. "Se oli kolari. Minä olin mukana silloin. Takapenkillä. Rekka ajoi ylinopeutta ja mutkassa... se luisui meidän päällemme. He kuolivat. Minä jäin henkiin." Olemme pitkään hiljaa. Lopulta Jered avaa taas suunsa. "Olen pahoillani vanhempiesi vuoksi. Tiedätkö mistä ne juorut on lähtenyt liikkeelle?" Jered kysyy ajaen koulun pihaan. "En tiedä. Minusta ei vain oikein pidetä ja sitten vanhempieni kuoltua lähti kaikenlaiset huhut pyörimään." sanon vähän hymyillen apeaa hymyä. Jered avaa auton lukot ja lähdemme kävelemään yhdessä koululle. Koulu menee omalla painollaan. Jeredin tunnilla Jered vilkaisee vaivihkaa minuun. Huollissaan. Käännän katseeni pois.

Koulun jälkeen neljä tyttöä ahdistaa minut vasten koulunseinää. Samat jotka eilen juorusivat minusta Jeredille. "Mitä sinunlaisesi nobody luulee saavuttavansa Jeredin huomiosta? Senkin huora." joukon johtaja sanoo. Hän ei ollut eilen muiden tyttöjen mukana. Pysyn hiljaa. Mitä minä muka voisin sanoa heille, että lopettavat? "Eilen sitä oltiin niin koppavia. Taisi tulla pupu pöksyyn!" Yksi sanoo syöden punaista tikkaria. Ilmeenikään ei värähdä. Olen saanut kuulla tätä ennenkin. Tyttö jolla on poninhäntä, suuttuu ja potkaisee minua mahaan. Taitun iskusta kaksin kerroin. "Mitä te luulette tekevänne?!" kuulu aivan liian tuttu ääni. "Jered?" kysyn pidellen vatsaani kohdasta johon tyttö potkaisi minua. Katson Jerediä, joka näyttää hyvin vihaiselta. "E-emme me mitään..." tytöt sopertavat itkuisesti mutta Jered tulee minun luokseni ja nostaa minut syliinsä. "Rehtorin kansliaan. Nyt." Jered sanoo äänessään pelkkää jäätä. Tytöt lähtevät itkien pois. "Mä pystyn itsekkin kävellä..." sanon Jeredille katsoen maahan. Jered ei sano mitään. Hän vie minut suoraan terkkarille. Hän avaa oven avaimellaan ja kantaa minut sisään. Istuudun tuolille ja Jered nostaa yhtäkkiä paitaani. "Mitä sinä teet?!" kiljun punastuen. "Katson tuliko mustelmaa." hän sanoo vähät välittäen äänensävystäni. Mahani on aivan violetti. Katson suu auki mahaani Jeredin noustessa seisomaan. "Sattuuko siihen vielä?" Jered kysyy. Nyökkään. Jered menee lääkekaapille ja tuo sieltä lääkettä. "Särkylääkettä." Jered sanoo ojentaen sen minulle vesilasin kanssa. Otan lääkkeen suuhuni ja nielaisen sen veden mukana. Jered ottaa puhelimensa ja näppäilee siihen numeron. "Pasi, minä käyn viemässä Annin kotiin. Hoitaisitko sinä asiat sieltä kuntoon?" Pasi on rehtorimme. Jered ottaa minua kädestä kiinni ja kuljettaa kohti autoaan. "Ei sun ois tarvinnu viiä mua." mutisen, mutta valitukseni menevät kuuroille korville.

Istumme autossa hiljaisuuden vallitessa. Jered ajaa määrätietoisesti kohti asuntolaa enkä minä tiedä mitä sanoa. Lopulta pääsemme perille. "Minä tulen vielä illalla käymään, mutta nyt minun pitää hoitaa eräs tärkeä asia. Pärjäätkö?" Jered kysyy yhä istuen autossa. Nyökkään ja Jered lähtee ajamaan. Lähden kävelemään kohti asuntoani. Askeleeni kaikuvat kivisissä rapuissa. Avaan ulko-oveni ja astun sisään pimeään asuntooni. Menen peilin eteen ja katson mustelmaa itse ensimmäistä kertaa. Se näyttää pahalta. Huokaisen. Tytöt ovat pelottavia.

Kolmen tunnin päästä Jered ilmestyy ovelleni noutoruokaa mukanaan. "Ajattelin, että söisimme yhdessä. Toivottavasti pidät kiinalaisesta." Jered sanoo hymyillen. Päästän hänet sisään ja rupeamme syömään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen Jered nostaa yllättäen päänsä ja katsoo ympärilleen. "Kuulitko tuon?" hän kysyy kulmat kurtussa. "En. Mikä nyt?" Jered nousee seisomaan ja kävelee ikkunan luokse. Hän katsoo hyvän tovin ikkunasta ulos ja sulkee sitten kaihtimet. Mikäs sille tuli? Katson kulmat kurtussa Jerediä, joka tulee takaisin nyt hyväntuulisena. "Varmaan vain kuvittelin. Jatketaan syömistä." Vastahakoisesti jatkan nuudeleiden kieputtamista. Sitten tuli se kiusallinen aika illasta. Jered istuu sänkyni päädyssä minun hoitaessani iltarutiinejani. Sovimme, että Jered jää täksikin yöksi 'yökylään'. Tämän pitäisi olla laissa kielletty. Ehkä se on! Tuskaisena katselen Jerediä sivusilmällä. En minä voi pyytää Jerediä nukkumaan täällä joka yö. Mutta en voi pyytää muitakaan. Olen pulassa.  Lähden kävelemään kohti Jerediä yöpuvussani. Yöpaidassani ja yöhousuissani. Laitan valot pois ja käyn makaamaan sänkyyni. "Ei sun tarvii joka yö täällä olla. Tää sänkykin on aika ahdas." sanon Jeredin käydessä makuulle. "Ei se minua haittaa." Jered sanoo hymyillen puoliavoimin silmin. Tämä on niin väärin. Punastun ja käännän kylkeä. Jered pyörii ahtaassa sängyssäni ja pian tunnen Jeredin vahvat käsivarret ympärilläni. "Mitä sä teet?!" huuto-kuiskaan hänelle. "Ettei olisi niin ahdasta." Jered puollustautuu kuiskaten sanat korvaani. Tunnen kuinka puna hiipii kasvoilleni. Onneksi on pimeää. En tiedä kuinka pitkään olimme siinä asennossa. Lopulta nukahdan.

Painajainen – Luku 4

Väsyttää. Koko elämä väsyttää. Kävelen asunnolle hämärässä. Sataa lunta. Jotenkin pyörryttää. Maisema vääristyy ja putoan maahan. Ennen kuin menetän tajuni päässäni pyörii yksi ajatus. Onko nyt jo liian myöhäistä?

Olen pimeässä. En näe muuta kuin pimeää. Tältäkö tuntuu kun on  kuollut? En näe edes itseäni. Vain mustaa. Enkä pysty liikkumaan. Lääke jäi ottamatta. Enkä nukkunut hyvin. Olisin halunnut lukea seuraavan osan True Bloodista. Ja se olisi ollut vielä viimeinen osa. Ajatukseni keskeyttää leijumisen tunne. Kevyt tunne. Kuin minua pideltäisiin sylissä. Milloin viimeksi minua on halattu? Tai pidelty sylissä? En muista. Siitä on liikaa aikaa. Leijumisen tunne häviää ja tunnen, että olen jossain pehmeässä. Tunnen kuinka uni ottaa minut syleilyynsä. Näin on hyvä olla.

"An, aamupala on valmis!" äitini huutaa keittiöstä.

"Tulen ihan heti!" huudan takaisin. Juoksen keittiöön ja istuudun alas.

"Tein lempi aamupalaasi." hän sanoo hymyillen. Isä istuu paikallaan lukemassa lehteä. Äiti antaa munakasleivän eteeni ja samanlaisen myös isäni eteen. Hymyilen suu korvissa syöden aamupalaani.
"Eikös sinulla ole tänään baletti harkat? Minä voin viedä." Isä sanoo sanomalehden takaa.

"Oikeesti?" kysyn suu hymyssä. Yleensä joudun kävellä harkkoihin.

"Tietysti. Totta kai isän pikku prinsessan täytyy saada hovikuljetus harjoituksiinsa." hän sanoo hymyillen. 

"Minäkin tulen mukaan saattamaan pikku prinsessaamme." äiti sanoo lempeästi. Söimme aamupalan jutellen päivän tapahtumista. Kun olimme valmiita, menimme laittamaan takit päälle ja kengät jalkaan. Kiipesin takapenkille isän ja äidin istuessa eteen ja laitoin turvavyöt kiinni. Lähdimme ajamaan kohti Madam Pierren tanssisalia. Mutta emme koskaan päässeet perille. Oli talvi. Rekka-auto ajoi ylinopeutta, ja mutkassa se luisui meidän päällemme. 

"Äiti? Isä!" huudan takapenkiltä vanhempieni elottomille ruumiille. Miksi vain minä olen hengissä? Miksi heidän piti kuolla? En halunnut jäädä maailmaan ilman vanhempiani. 

"An! Herää!" Säpsähdän. Katson ylös ja huomaan Jeredin. "Mitä nyt?" kysyn äreästi, kun huomaan että olenkin elossa. En kuollutkaan. "Olit tajuttomana, kun löysin sinut. Pyörryitkö?" Jered sanoo silmät tutkien minua. "Niin varmaan... En osaa sanoa..." Olen vieläkin vähän pyörältä päästäni. Katson Jerediä ja viime tapaamisemme muistuu mieleeni. "Miksi vaivauduit?" sanon hiljaa. "Miksi vaivauduin? An, en minä jättäisi sinua pakkaseen kuolemaan." Jered sanoo oudosti hymyillen. Istun hiljaa sängyllä, kun huomaan olevani taas Jeredin asunnossa. Katselen ympärilleni. Kirjoja. Kaikkialla on kirjoja. "Voitko jo paremmin? Olit niin kylmä, kun löysin sinut." Jered sanoo katsellen minua. Jered vaikuttaa taas niin nuorelta. "Olen ihan kunnossa. Pyörryin vain." sanon tutkiskellen Jeredin asuntoa. Se on suunnilleen samankokoinen kuin omani. "Kehotan sinua joka tapauksessa lepäämään vielä hetken ja syömään sitten. Jos vaikka pyörryit sen takia, että verensokerisi oli liian alhaalla." Jered sanoo ja minä nyökkään.

Jered katsoo, kun syön. Jered laittoi minulle munakasta. Se on hyvää. "Haluatko, että odotan vierelläsi kunnes nukahdat?" Jered kysyy yllättäen. Meinaan tukehtua munakkaaseeni. "Liian aikaista?" hän kysyy anteeksi pyydellen. "Ehkä vähän yllättävä kysymys." sanon yrittäen saada henkeä. "Ajattelin vain, että jos saisit sitten nukuttua kunnolla." hän puolustelee. Outo kysymys ventovieraalta... Joka sattuu olemaan opettajani kaiken lisäksi. Huokaisen. Tässä voi mennä moni asia pieleen... Hyvin moni itseasiassa. Olen uupunut. En jaksa ajatella kunnolla joten teen elämäni ehkä huonoimman päätöksen. Myönnyn hänen ehdotukseensa.

Menimme asunnolleni hiljaisuuden vallitessa. Jered istuutui sänkyni reaunalle odottamaan minua. Tein tavanomaiset iltarutiinini. Pesin hampaani. Otin lääkkeen. Kävin suihkussa ja laitoin yöpaitani päälle. Menen takaisin makuuhuoneeseeni. Tämä on tosi outoa. Me istumme kumpikin sänkyni päällä hiljaisuuden vallitessa. "Mä taidan alkaa nukkumaan." sanon lyhyesti ja menen peiton alle."Käy vain. Minä pysyn vierelläsi, jos saisit nukuttua. Enkä tee mitään, mistä et pitäisi." Jered sanoo hymyillen. Alan olla niin väsynyt, että pian alkavat jo luomeni tuntua raskailta ja nukahdan. Ainut asia jonka vielä kuulen on Jeredin lempeä ääni, kun hän sanoo: "Nuku hyvin, An."

Painajainen – Luku 3

Seppo tulee huoneeseeni. Hänen vaimonsa ei välitä. Seppo tulee aina illalla. Hän avaa vyönsolkensa. Nielaisen. Valmistaudun kipuun. Kiljun vaikkei se auta. Se ei koskaan auta. Seppo on päälläni läähättäen. Hän on iljettävä. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin vaikka pidätän itkua. Se tuntuu kestävän ikuisesti. Seppo koskettaa minua sellaisista paikoista joihin en halua hänen koskevan. Rintaani. Reiden sisäpintaa. Huuliani. Sitten se on ohi tältä yöltä. Tunnen oloni hyvin likaiseksi. Vihaan tätä. Haluan pois. En halua kestää tätä enää. Kukaan ei tiedä vielä. Seppo pitää huolen etten hiisku asiasta kellekkään. Olen jo yrittänyt monta kertaa mutta se on vain pahentanut asiaa. En yritä enää. Seuraavana yönä toistuu sama. Kiljun.

Herään omaan kiljuntaani. Nousen hikisenä sängystä peilin eteen. Hän ei voi enää satuttaa minua. Hän on kuollut. Hän ei koskaan enää kosketa minua likaisilla näpeillään. Ja minä pidän huolen ettei kukaan muukaan.

Tällä kertaa painajainen oli menneisyydestä. Mutta se painajainen oli totta. Painajaista, jota jouduin elämään kaksi vuotta. Laitan kahvin tippumaan. Kello näyttää puoli kahta. Kaupunki nukkuu vielä. Vain minä valvon yksinäni.

On kulunut kuukausi siitä, kun Jered hoiti haavaani. Se on nyt täysin parantunut. Siitä ei jäänyt arpea. Kaikki haavat ovat jo parantuneet.

Koulussa Jered katsoo minua. En saa selvää hänen katseestaan. Hän tietää. Asunnon seinät ovat paperin ohuet. Jered pyytää minua jäämään koulun loputtua auttamaan opettajanhuoneeseen. Tajuan, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Jered nojaa kirjoituspöytään, kun tulen. Hän on odottanut minua. "Oletko kunnossa? Näytät uupuneelta." Jered aloittaa huolestuneena. "Kaikki on edelleen hyvin." sanon närkästyneenä. En kaipaa hyysäämistä keneltäkään. Opettajanhuoneessa ei ole muita meidän lisäksemme. Pöytien päällä on puoliksi juotuja kahvikuppeja ja monisteiden seassa on muutama pornolehti. Aikuiset ovat kuvottavia. Jered ei vaikuta tyytyväiseltä suhtautumiseeni. "Onko kaikki varmasti hyvin? Voit kertoa minulle, jos mieltäsi painaa jokin."Tämä alkaa käydä todella rasittavaksi. "Miksi hoet tuota koko ajan?! Jätä minut rauhaan!" Lähdin raivoissani ovelle. "An, meidän pitää puhua asiat selviksi."Jered sanoo turhautuneena. Minun ei tarvitse sietää yli suojelevaista opettajaa.

Ovelle päästyäni huomaan etten saa ovea auki. Mitä tämä oikein on?! Olen varma ettei ovi ollut lukossa tullessani sisään enkä muista lukinneeni ovea. "Luuletko voivasi noin vain lähteä keskustelematta asiasta?" Jered kysyy kulmakarva koholla kädet ristittynä rinnan päällä. Pakoreittini tukahduttaen Jered saa minut satimeen. Minua ei yhtään kiinnostaisi vastata Jeredin kysymyksiin, kun kerta liittyvät minuun. Istun kärttyisenä penkille ja otan kuppiin kahvia keittimestä. Minun on pysyttävä järjissäni. Kitaan kahvin nopeasti kurkkuuni ja otan uuden kupillisen. Jered katsoo vakavana hiljaa, kun juon kahvia, ja istuutuu minua vastapäätä.

"Miten koulussa menee?" Jered kysyy nojaten eteen tuolin selkänojaan. Mikä pakkomielle pojilla on aina istua tuolissa väärinpäin? "Hyvin." vastaan vain lyhyesti ja yritän katsoa kaikkialle muualle paitsi Jerediin. Jered tietää kokeideni menneen huonosti. "Onko ollut mitään kiusaamista? Kai sinä tiedät, että sinun pitää kertoa minulle, jos sellaista tulee eteen?" Jered katsoo minua läpitunkevilla silmillään ja yrittää puristaa totuuden irti. Sen etten ole kovin suosittu muiden oppilaiden keskuudessa. Saan tarpeekseni kyselyistä. "Et ole mikään terapeuttini, joten pidä huoli omista asioistasi!" huudan. Mikä sitä risoo? Onko pakko olla koko ajan kyyläämässä? "An, sinut on ymmärrettävä, että teen työtäni. Sinun pitää alkaa luottamaan muihin ihmisiin ja pyydettävä apua, kun sitä tarvitset. Et voi elää noin loputtomiin." Sisälläni naksahti jokin. "Sinuna en puhuisi luottamuksesta noin kepeään sävyyn. Kaikki te aikuiset olette vain kieroja valehtelijoita ja hyväksikäyttäjiä! Jätä minut jo rauhaan! En varmasti pysty luottamaan kehenkään tässä sairaassa maailmassa!" Huohotin rajusti purkauksestani ja olin noussut seisomaan. En huomannut kyyneleitäni ennen kuin Jered pyyhki ne hellästi pois. Sanoin liikaa. Koskaan ennen en ole räjähtänyt kellekkään tuolla tavalla saati ruvennut itkemään toisten nähden. Mutta Jered vain hymyili kannustavasti eikä pilkannut tai ruvennut surkuttelemaan. Istuin takaisin penkille posket punaisina. "Niin kuin jo kerkesinkin sanoa, sinun täytyy oppia luottamaan ihmisiin. Mutta sinun ei tarvitse aloittaa kuin vain pienistä teoista aluksi. Kerrot minulle, jos jokin asia painaa mieltäsi ja jos sinulla on vaikeuksia nukkua, voit tulla asuntooni lepäämään niin saat levättyä. Sovittu?" Jered hymyilee ja nyökkään vastahakoisesti vaikken pidäkkään ideasta. Enää minulla ei ole vaihtoehtoja. Jered sai tietää liikaa sellaista mitä en aikonut kertoa. "Näytät siltä, että voit menettää tajusi minä hetkenä hyvänsä, joten saatan sinut kotiin. Odota vain, että saan työni loppuun."

Pian lähdimmekin jo kotiin päin koululta ja kävelimme pitkin tien viertä. Ostin sämpylän ja järsin sitä, kun Jered pitää keskustelua yllä. "Luulitko, että ajattelin raiskata sinut opettajanhuoneessa?" Jered kysyy äkkiä. Meinaan tukehtua sämpylääni ja Jered joutuu taputtamaan selkääni etten tukehtuisi. "Tuota... Öh..!" En saa sanottua mitään järkevää vastausta ja Jered purskahtaa nauruun. "Ei se nyt noin hauskaa ole..!" mutisin Jeredin yrittäessä tuloksetta hillitä nauruaan. "Minkähänlaisen kuvan oikein olen antanut itsestäni, kun tuota ajattelit todennäköiseksi." Jered hohottaa itsekseen. "..." Outo opettaja...

Asunnolle päästyämme yritän päästä vain nopeasti Jeredistä eroon, mutta mikään ei ikinä mene suunnitelmieni mukaan Jeredin seurassa. Jered patistaa minut sisälle asuntoonsa syömään illallisen hänen kanssaan. Vietettyäni muutaman tunnin Jeredin luona lähden omaan asuntooni. Join taas muutaman kupin kahvia ja istuuduin läppärin eteen. Kun en enää jaksanut pitää silmiäni auki, menin vastahakoisesti nukkumaan.

Yöllä näin taas painajaisia. Hikisenä nousen sängystä, kun en jaksa enää painajaisia. Kello näyttää kuutta. En tunne oloani yhtään levänneeksi taaskaan. Mitä ihmettä Jered luulee saavuttavansa minun kyyläämiselläni? Jotenkin suututtaa.

Lähden koululle päin ja meinaan saada sydärin kun auto tööttää takanani. "Oletko hullu?! Älä säikyttele!" melkein huudan nähdessäni Jeredin. "Haluatko kyydin kouluun?" Jered huikkaa virne naamallaan. Jatkan itsepäisesti matkaa Jered vanavedessäni. "Tulisit nyt. Menemme joka tapauksessa kummatkin koululle, eikä kukaan huomaa vaikka tulisitkin minun seurassani, jos sitä pelkäät." Pysyin kannassani, kun vastaan tuli luokan tyttöjä. Tuli epämiellyttävä olo. Tytöt supittavat jotain keskenään ja nauravat. Nousen Jeredin autoon. "Eikä sitten sanaakaan." Jered vain hymyili iloisesti. Koululle päästyttyämme nousen autosta ja lähden kohti luokkaa. Kaiken lisäksi se sattuu olemaan Jeredin tunti. Jered saavuttaa minut helposti ja kulkee samaan tahtiin kanssani. "Onko kaikki ok? Näytät vähän kalpealta", Jered sanoo huolta äänessään. "Joo kaikki hyvin", mutisen takaisin ja katson suoraan koulurakennukseen. Miten matka koululle voi tuntua näin pitkältä? "Oletko varma? Kuulin nimittäin yöllä huutoja asunnostasi", Jered sanoo pysäyttäen minut ja pakottaa katsomaan häntä silmiin. Katson Jerediä silmiin sanoessani  hiljaa: "Näin painajaista." Jered suoristuu ja lähtee viemään minua terveydenhoitajan luo. "Hei! Kaikki on ihan hyvin. Ei tarttee huolehtia musta! Pärjään ihan hyvin itekkin." Jered vilkaisee minua varpaista päälakeen ja sanoo vain: "Et ainakaan tarpeeksi hyvin, jos näytät tuolta." Suljen suuni ja saavumme terkkarille. Terveydenhoitajaa ei näy mutta Jered käskee minun maata sänkyyn. Jupisen itsekseni, kun Jered ottaa puhelimen esiin. "Mirkku? Voitko hulehtia tunnistani? Minulle tuli yksi kiireellinen juttu, joka voi kestää. Kiitos." Jered sulkee puhelimen ja istuutuu tuoliin sängyn viereen. Hän istuu tuolissa hiljaa ja katsoo minua, kun asettaudun makuulle. "Yritä nukkua, jooko? Näytät niin kalpealta." Jered valvoi vieressä, kun nukuin. Heräsin viiden tunnin päästä Jered yhä vierelläni. "Nukuitko hyvin?" Jered hymyilee katsellessaan sekaista tukkaani ja uneliaita silmiäni. "Joo. Kiitos." Nousen ylös ja suuntaan ovelle. Vielä muutama tunti koulua.

Kävelen biologian tunnilta, kun huomaan muutaman luokkani tytön puhuvan Jeredille. "Miksi olet ollut sen lutka Annin kanssa? Mekin haluamme huomiotasi opettaja. Sitä paitsi An ei ole hyvä." yksi sanoo. "Et ole tainnut vielä kuulla... An tappoi vanhempansa." Jähmetyn. Se tuntuu vieläkin yhtä pahalta, kun kuulin tuon ensimmäisen kerran. Pakotan ilmeeni neutraaliksi ja kävelen heidän luokseen. "Toivottavasti nyt ymmärrät jättää minut rauhaan." Hymyilen karseasti ja luon katseeni tyttöihin. He säpsähtävät katsettani. Lähden. Enää hänellä ei ole minulle mitään asiaa.
Oksennan. Polvia heikottaa ja näen tähtiä. Istun koulun vessan lattialla. Näytän varmasti aivan karsealta. Vielä enemmän sekopäältä kuin yleensä. Mahassa ei ole mitään oksennettavaa mutta oksennan silti. Kuolenko vain sitten, kun keho ei enää kestä ja pettää? Kuinka kauan siihen menee? Kuinka kauan minulla on vielä aikaa?

Painajainen – Luku 2

Käytyäni nukkumaan painajaiset alkavat taas. Herään neljältä enkä enää jaksa mennä takaisin painajaisiin, joten otan kupin kahvia mustana. Tämä saa luvan viedä loput unenrippeet. Katselen kaupungin heräämistä ikkunani sädeverhojen lävitse. Tarpeeksi erillään siitä.
Valmistaudun tulevaan päivään käymällä kylmässä suihkussa. Nyt ei ole aikaa nukahtelulle.       Laitan vaatteet päälle ja meikkaan nopesti. Vahvasti meikatut silmät ovat tyypilliset minulla nykyään. Ennen olin erilainen. Paljon puhtaampi. Mutta enää en ole, enkä sille mahda mitään. Kerään tarpeelliset tavarat olkalaukkuun ja lähden kouluun.

Aulassa törmään Jerediin. "Huomenta, An." Mietin hetken vastaisinko ollenkaan mutta lopulta käännyn vastaamisen puoleen. "Huomenta." Jered hymyilee leveästi vastatessani. "Voitko jo paremmin? Näytät edelleen väsyneeltä." Näyttää, etten pääsisi puhumatta lähtemään enkä osaa valehdella. Ainoa vaihtoehto on siis puhua totta. "Näin painajaista. Ei sen kummempaa." Jered katsoo minua hetken täysin hiljaa. "Olet tainnut nähdä niitä useammin..?" En sano enää mitään ja katson pois. Nyt hän tietää vastauksen. Jered miettii jotain ja vilkaisee välillä minua sivusilmällä. Olemme kerrostalon alakerroksessa kun Jered taas puhuu. "Jos painajaiset jatkuvat, voit tulla minun luokseni. Näytit voivan nukkua, kun sinulla on seuraa." Kannustava hymy. Mutta Jered ei tiedä kaikkea. Ei lähellekkään.

Tunti matelee hitaasti eteenpäin. Tänäänkään ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä ja kohta on ruokatunti. Luokasta poistuessani törmään opettajaan, joka kantaa isoa kirjapinoa.  "Anteeksi, minun vikani." kuuluu tuttu ääni. Ei. Ei voi olla mahdollista. Opettaja on Jered. Onko hän minua vanhempi!? Hänhän näyttää minuakin nuoremmalta. Jered kerää monisteita lattialle ja huomaa kehen törmäsi. Jeredin kasvoille leviää valtava hymy, ja minä haluaisin painua maan alle.

"Mukava tavata taas, An. Onko kaikki hyvin? Vaikutat poissa olevalta." Olen vielä sen verran järkyttynyt, että kestää hetken ennen kuin saan vastatuksi. "K-kaikki hyvin. Ei hätää." Jered nostaa minut ylös ja lähtee kuljettamaan kohti terveydenhoitajaa. "Oikeasti. Kaikki on ihan hyvin." Jered vain hymyilee ja osoittaa polveani. Polvi on veressä ja lisää tulee haavasta. Sanon vain: "Ai" tylsästi, kun en huomannut.

Jered puhdistaa polven ja etsii sidetarpeita. "Tytön pitäisi olla varovasti, ettei sattuisi vahinkoja niin kuin nyt." hän katsoo minua merkittävästi ja jatkaa polven hoivaamista. Siitä on aikaa, kun joku on viimeksi  kohdellut minua lapsena. Laittanut kipeään polveen laastarin. Puhaltanut kivun pois. Mutta minä en voi jäädä menneeseen. Ne ajat on takana. Jered puhaltaa haavaan ja sitoo sen. Pelkkä laastari ei riittänyt.

Nousen jo ylös, kun Jered istuttaa minut takaisin penkkiin. Mitä hän nyt haluaa? "Minun pitäisi mennä tunnille niin kuin sinunkin." mulkaisen Jerediä, jonka pitäisi olla opettaja. "Opettajana minun pitää myös huolehtia oppilaistani ja sinä satut olemaan oppilaani." Jered hymyilee oudosti puoliavoimin silmin. Jered on oikeassa mutta en luota häneen tarpeeksi antaekseni hänen huolehtia minusta. Jered ei tunne minua. Kukaan ei tunne. Enkä halua ketään lähelle. Minulla on omat ongelmani ja muilla omansa. Nousen ja menen Jeredin ohi ovelle.

Painajainen – Luku 1

Herään keskellä yötä kauheaan kipuun rinnassa. Ei. Ei enää. Sydän hakkaa rinnassa levottomana. En näe selvästi. Lääke. Missä lääke on?

Paniikki kohtaus. Taas uusi paniikki kohtaus johon herään painajaisista. Haluan olla normaali. Haluan elää pelotta. Ilman tyhjää. Normaali ihminen.

Yritän nukkua. Unohtaa tyhjän, joka odottaa minua kun olen varomaton. Painajaisissa. Mutta se ei koskaan onnistu. Haluan vain nukkua. Rauhassa.

Aamu. Väsyttää. Olen nääntynyt. Lääkkeet ei auttaneet. Ei ne ikinä. Ei pimeältä. Nousen hikisenä. Tärisen. Minun on saatava nukuttua. Pakko.

Otan paistinpannun esiin. Munakas saa luvan viedä unen pois. Otan appelssiinimehun jääkaapista ja laitan pöydälle odottamaan. Omeletti on helppo tehdä ja saa luvan kelvata. Rikon munat yksitellen. Yksi. Kaksi. Kolme. Jääkaapissa on pekonia. Paistan pekoniomeletin ja syön. Melkein unohtunut. Mutta ei se unohdu. Ei se koskaan.

Tunnit alkaa. Ekaa vuotta lukiossa. Kolme onnettomuudesta. Koulu samaa vanhaa. En halua olla täällä. En noiden katseiden alla. Häiriintynyt. Siksi ne tätä sanovat. Minulle tämä on helvettiä. Vielä muutama vuosi. Kaksi ja puolivuotta. Sitten pääsen täältä. Kauas sinne missä kukaan ei tunne. Missä ei ole tätä.

Asunto. En halua mennä sisään. En taas yksin. Painajainen. Ei enää. En pysty. Romahdan lattialle. Tärisen. Valot vääristyy. Oksettaa. Sattuu. En halua takaisin painajaiseen. En nyt. En koskaan. En kun yö on muistissa. Lattia lähestyy. Kaadun. En enää välitä. Annan itseni kaatua. Mutta en osu lattiaan. Joku huutaa. Sanat surisee korvissa. Minusta pidellään kiinni. Poika hutaa ja pitää minusta kiinni. Niin on hyvä. En jää tyhjään. Kaikki pimenee.

Herään vieraasta paikasta. Makaan sängyssä, joka ei ole minun. Ei enää väsytä. Sain nukkua rauhassa. Ei tyhjiötä. Ei pimeää. Nousen sängystä ja katselen huonetta. Siisti huone. Pöytä. Kirjahylly. Tummat verhot. Kaappi. Nojatuoli. Aiempi poika tulee toisesta huoneesta teemukin kanssa.

"Oletko kunnossa? Tässä olisi teetä hunajalla." Juon teetä ja nyökkään. Poika katsoo tarkkaan minua ja tekee arviota. Ajattelee varmaan hulluksi. No ainakin sain nukuttua. Sanon lähteväni ja kiitän vaivannäöstä. Nousen mutta minua huimaa. Pahasti. Poika ottaa minut kiinni ennen kuin syöksyn maahan ja laskee makuulle.

"Oleppa vielä hetki makuulla. Turhaan kiirehdit ylös tuossa kunnossa." Saan siis pysyä makuulla toistaiseksi. En ole nähnyt poikaa aikaisemmin asunnolla. Varmaan uusi tulokas. Poika ei katso oudosti. Ei ole vielä varmaan kuullut minusta. Hyvä niin. Kummallekkin.

"Mikä nimesi on?" poika kysyy ja istuu tuolille sänkyä vasta päätä. "An." Poika hymyilee ja minä ajattelen pekonimunakasta, jonka söin aamulla.

"Minä olen Jered. Muutin vasta tänne, joten toivon, että tulemme toimeen keskenämme." Uusi naapuri siis.  Hän saa kyllä aikanaan kuulla minusta. Nousen ja aion lähteä etten tee enää enempää vaivaa. Ovea aukaistessani Jered vielä huikkaa perääni: "Nähdään taas oikein pian. An."

Omalle asunnolleni päästyäni lysähdän ovea vasten. Se ääni ja painotus. Olen kuullut ne kauan sitten. Mutta se ei voi olla hän. Ei voi. Varmasti kuulin vain väärin. Niin sen on oltava. Minähän en ole ihan normaali.

Painajainen – Prologi

Pimeää ja kylmää. Kolkkoa. Täällä ei ole yhtään mitään. En halua olla täällä. Väärin. Tämä on väärin. En halua olla yksin. En täällä. Olen kauhuissani. Jokin ei tunnu oikealta. Juoksen. En tiedä mitä pakoon juoksen mutta pakenen. Niin kovaa kuin jaloista pääsen. Juoksen metsässä. Oksat tarrautuvat minuun kiinni hidastaen minua. Paljaat jalkani ovat veressä kivillä juostessani, mutten välitä vain jatkan pakenemista. Puut joita vastaani tulee ovat mustia ja täynnä verenpunaisia lehtiä, jotka tuulen mukana leijuvat alas tukkien näkökenttääni. Puista irtoaa verta käsiini ja valkeaan mekkooni. Silti minä pakenen. Pakko. Juoksen sokkona puiden seassa kohti epämääräistä päämäärääni. Jokin tarttuu minuun olkapäästä. Kirkaisen.