Vadelma Ahomaa – Luku 1

"Vadelma", kuulen jonkun kutsuvan minua. Odotan hetken, että ääni kuuluisi uudestaan mutta kun sitä ei kuulu, kurtistan kulmiani ja kännyn ympäri. "Vadelma", ääni kuuluu taas nyt itsepintaisempana kuin aiemmin. Käännyn kohti ääntä, mutta en näe ketään. Katselen ympärilleni. Olen metsässä. On hämärää ja puut varjostavat minua. Minua ei pelota. Tunnen oloni vahvaksi. Voittamattomaksi. "Vadelma", ääni kuuluu taas. Tällä kertaa se kuului selvästi aivan vierestäni. Käännyn katsomaan äänen suuntaan mutten näe taaskaan ketään. "Kuka siellä?" kysyn vastausta saamatta.

Herään hikisenä sängyssäni. Se oli outo uni, mietin hiljaa itsekseni. Makaan hetken aikaa sängyssäni ja kun tulen siihen tulokseen etten saa enää unta, nousen sängystä. Muutto päivä. Huokaisen ja katson nurkkaa jossa pyörätuolini oli ennen. Hymyilen hiukan. Ainakin siitä riesasta on päästy. Astun varovasti seisomaan ja suuntaan vaatekaapilleni. Siellä on enää jäljellä vain musta 'Normal people scare me' t-paitani ja farkkushortsini. Pistän vaatteet päälle ja laitan viimeiset vaatteeni huoneestani matkalaukkuuni. Muuttoauto tulisi yhdeltätoista. Minulla on vielä reilusti aikaa. Lähden huoneestani ja suuntaan kulkuni kohti keittiötä. Katson jääkaappiin. Tyhjä. Turhautuneena laitan jääkaapin oven takaisin kiinni. "Vadelma?" kuulen äitini väsyneen äänen makuuhuoneesta. Suuntaan kohti vanhempieni makuuhuonetta ja kurkistan ovesta sisään. "Niin?" vastaan. "Voisitko pakata omat tavarasi? Me ollaan jo isäsi kanssa pakattu ja enää olisi vain sinun tavarasi pakkaamatta", äiti sanoo ja nousee istumaan. "Joo mä teen sen kohta. Mulla on nälkä" sanon ja katson äitiin odottaen jonkinlaista reaktiota. "Syödään kunhan lähdetään ajamaan." Äiti sanoo haukotellen. "Okei." sanon ja lähden omaan huoneeseeni. Pakkaan loput tavarani pahvilaatikkoihin ja siirrän pahvilaatikot eteiseen odottamaan muuttoautoa. Sen pitäisi tulla melko pian. Kun muuttoauto tulee, kannamme tavarat autoon ja lähdemme ajamaan kohti Korpimetsää. Automatkan kuuntelen musiikkia ja katson maisemia. Metsää. Joka puolella on silminkantamattomiin metsää. Huokaisen ja ummistan silmäni.

Herään auton pysähtyessä. Räpyttelen hetken silmiäni ja katson isoa taloa edessäni. Kolmekerroksinen talo jossa on punainen katto ja vaaleat seinät. Talo on vanha.  Maali on halkeillut, mutta kokonaisuudessaan se näyttää viihtyisältä. Avaan oven ja astun ulos autosta. Ristin käteni rinnalleni ja kävelen kohti taloa. "Miten teillä oli varaa tähän?" kysyn sitten ja käännyn katsomaan vanhempiani. He hymyilivät ja sanoivat sitten: "Sinun ei tarvitse huolehtia siitä. Mene vain jo tutkimaan paikkoja." Katson heihin vielä hetken ja lähden sitten sisälle taloon. Avaan oven avaimella, jonka sain vanhemmiltani ja lähden kiertelemään taloa. Talossa on keittiö, iso olohuone, paljon huoneita, pari vessaa ja ullakko. Kuljettuani talossa tarpeeksi tulen siihen tuokseen, että otan huoneen toisesta kerroksesta käytävän päästä. Lähden alakertaan ja huomaan, että muuttoauto on tullut. Neuvon miehiä viemään tavarani huoneeseeni ja kun kaikki tavarat on huoneessani alan järjestelemään niitä omille paikoilleen. Laitoin pöytäni seinälle oven viereen. Sänkyni on ikkunaa vasten. Sitten otan pahvilaatikot ja alan purkamaan niitä. Taitelijantavarani ovat yhdessä laatikossa. Vien laatikon pöydälleni ja alan purkamaan sitä. Hommassa ei mene kuin muutama tunti. Minulla ei ole paljon mitään taiteilijantarvikkeiden ja vaatteideni lisäksi. Uupuneena istahdan sängylleni ja katson huonettani. Ripustin parhaat työni seinille ympäri huonetta. Levättyäni hetken menen alakertaan vanhempieni luokse. "Hei, kulta. Kuinka voit?" äitini kysyy huolta äänessään. "Ihan ok. Vähän väsyttää." sanon siirellen jalkojani. "Sattuuko jalkaan?" äitini sanoo nyt katsoen vasempaan jalkaani. "Vähän..." sanon välttäen silmiin katsomista. "Syö jotain ja mene sitten nukkumaan, jooko? Ota varulta kiulääkettä. Niitä jota lääkäri määräsi sinulle." hän sanoo ja ottaa ison pahvilaatikon syliinsä. "Juu..." sanon ja menen keittiöön etsimään jotain ruokaa. Lödän jääkaapista matkalla ostamaamme voita ja meetvurstia. Otan leipälaatikosta paahtoleipää ja voitelen kaksi leipää laittaen niiden päälle meetvursti viipaleet. Meetvursti on tarkoitettu minulle. Kummatkin vanhemmistani ovat kasvissyjiä. En ole koskaan nähnyt heidän syövän minkäänlaista lihaa. Otan tyhjän lasin mukaani ja suuntaan kohti portaita. Syön voileipäni kavutessani portaat ylös. Huoneeseeni on yhdistetty kylpyhuone. Menen hakemaan kipulääkkeen peilikaapista ja otan lasin vettä. Nielaisen lääkkeet ja menen nukkumaan.

Seuraavana aamuna herään unesta josta en muista kuin äänen, joka huutaa perääni. Hämilläni unesta lähden alakertaan etsimään jotain syötävää ja juotavaa. Jääkaapilla tulen siihen tulokseen, että sieltä ei löydy mitään mitä haluaisin. Suljen jääkaapin ja pitelen kurnivaa vatsaani. Äitini tulee portaita pitkin laittautuneena. "Minne sä oot menossa?" kysyn kiinnostuneena. Ehkä pääsisin äidin mukana kauppaan ostamaan ruokaa. "Asioille. Miten niin?" hän kysyy kummastuneena. "Voitaisiinko mennä kauppaan? Jääkaappi ammottaa tyhjyyttään", sanon. Äiti miettii hetken ja hymyilee sitten minulle. "No mennään. Käy sinä kaupassa sillä välin, kun minä käyn kunnantalolla." Menen yläkertaan vaihtamaan nopeasti vaatteeni ja lähdemme matkaan. Kaupunkiin ajaessa menee 20 minuuttia. Perillä äiti pysähtyy kaupan eteen. "Minä tulen heti, kun olen hoitanut asiani", hän sanoo ja hymyilee vähän oudosti. Olen kysymäisilläni mitä asiaa hänellä on kunnantalolle, mutta suljen sitten suuni. Lähden kauppaan ja otan ostoskärryn.  Keräilen ostoskärryihin kaikkea tarpeellista kuten maitoa, mehua, kananmunia ja sen sellaista. Pian äitinikin tulee ja menemme maksamaan ostokset. Äiti puhuu kassanhoitajan kanssa ja minä pakkaan tavaroita. "Tässä on tyttäreni Vadelma. Hän aloittaa huomenna taidelukion." äitini sanoo ylpeänä. Hymyilen naiselle ja lähdemme kotiin. Syötyäni laitan astiat tiskikoneeseen ja käännyn sitten vanhempieni puoleen. "Mä käyn vähän ulkona kävelemässä", sanon. "Onko tuo nyt hyvä idea? Jalkasi on vasta parantunut", äiti sanoo empien. "En mä menis ku tekee pienen kierroksen metsässä. En mää mee kauas", sanon ja anelen katseellani isää. "No ei kai tuo pahaa tekisi. Parempi kai tuo, kun olla koko ajan neljän seinän sisällä. Sitä paitsi Vadelman jalka tarvitsee harjoitusta", isä sanoo katsoen äitiin. "No hyvä on sitten... Et sitten mene kauas", äiti sanoo. "En, en", sanon ja laitan takin päälle. Ulkona on raikas tuoksu. Alkaa olla jo hämärää mutta minun oli päästävä ulos. Edes hetkeksi. Hengitän puhdasta ilmaa silmät kiinni. Kun avaan silmäni edessäni on musta susi. Se on noin viiden metrin päästä minusta mutta näen sen selvästi. Sen musta turkki on kiharainen ja sen keltaiset silmät tutkivat minua. En pysty irrottamaan katsettani sen silmistä. Sitten susi kuulee ääntä ja häipyy äänen suuntaan. Lysähdän istumaan. Olen hetken aivan liikkumatta ja katselen kohtaa jossa susi oli hetki sitten. Hitaasti nousen seisomaan ja lähden takaisin kotiin. Kotiin tultaessani en puhu mitään sudesta. En tiedä miksi jätin sen kertomatta. Lopulta menen nukumaan susi yhä mielessäni.

Kuulen suden ulvovan. Käännyn ympäri ja näen edessäni suden. Sudella on suuret keltaiset silmät. Susi tulee minua lähemmäksi haistellen minua. Tarjoan sille kättäni. Susi haistelee sitä ja katsoo minua silmiin. Kurotan kättäni silittääkseni sutta. Kun susi ei tee elettäkään liikahtaakseen, silitän sitä. Susi sulkee silmänsä ja painaa päänsä vasten kättäni.

Lakkasin kynteni mustiksi. Lempivärejäni ovat pinkki ja musta niin kuin arvata saattaa pukeutumisestani. Minulla on pinkit hartioilleni ylettyvät hiukset jotka kehystävät kalpeita kasvojani. Kynsilakan kuivuttua vedän mustat maiharit jalkaani ja etsin katseellani takkiani. Vedän takin niskaani ja lähden ulos. "Mä menen nyt!" huikkaan ulko-ovelta. "Pidä hauskaa", kuulen äitini sanovan ennen kuin suljen oven. Lähden kävelemään kohti bussipysäkkiä. Onneksi sinne ei ole pitkä matka. Bussipysäkillä kuuntelen puhelimestani musiikkia. Kun bussi tulee, näytän linja-autokorttiani ja menen istumaan etupenkille. Katselin tylsistyneenä ikkunasta ulos, kun saavuimme kohti kaupunkia. Lähden bussista koulun edessä ja jään seisomaan kadunvarteen. Koulu on iso. Paljon isompi kuin ajattelin. Rakennus on suuri ja valkea. Siinä on teksti 'Taidelukio'. Rakennus on uusi. Sen ovet ovat lasiset ja ikkunat avarat. Astun askeleen eteenpäin.

Sisällä näen erilaisia oppilaita. Katselen heitä hetken ennen kuin kyllästyn. Ei satu ketään mielenkiintoista silmään. Jatkan matkaani kansliaan. Siellä tapaan nutturapäisen naisen tietokoneen edessä. "Um... Mun pitäis saada mun lukujärjestys", sanon hermostuneena vaihtaen painoa oikealle jalalleni. "Nimi?" nainen sanoo irrottamatta katsettaan tietokoneesta. "Vadelma Ahomaa", sanon ja vilkuilen taakseni. Nainen näpyttelee jotain koneellaan ja pian tulostimesta tulee paperi ja hän ojentaa paperin minulle tällä kertaa katsoen minua silmiin. Naisella on ruosteen väriset silmät. Kiitän ja lähden ensimmäiselle tunnilleni.

 Luokan numero 23 kohdalla astun sisään luokkaan auki olevasta ovesta. Tarkistan vielä lukujärjestyksestäni, että olen oikeassa luokassa. Kun huomaan luokan oikeaksi, nostan katseeni ja huomaan luokassa pojan. Poika on selin minuun. Hänen hiuksensa ovat tumma kiharapilvi. Hänellä on päällään musta villapaita ja rikkinäiset farkut. Sitten poika kääntyy ympäri.

Vadelma Ahomaa – Prologi

Katsoin noihin keltaisiin silmiin lamaantuneena. Tässä se oli. Elämäni loppuisi tähän. Pidätin hengitystäni ja odotin. Tunsin sen hengityksen ihollani ja niskakarvani nousivat pystyyn. En ole eläessäni ollut yhtä peloissani tai haltioissani kuin olen nyt. Olisipa minulla kansio ja kynät mukana. Tästä olisi saanut hienon kuvan. Tietenkin olisi myös hienoa selvitä tästä hengissä. Mutta eloonjäämis mahdollisuuteni ovat melko pienet. En ole katkera. En kadu mitään tekemiäni ratkaisuja. Niiden ansiostahan olin tavannut Havun. Muistelen päivää jona onnettomuus tapahtui. Siitä on jo puoli vuotta.

Livy Dawn – Luku 1

  1.

    "Livy..."

 Herään taas samasta unesta. Unesta, josta en muista kuin äänen, joka huutaa perääni. Nousen vastahakoisesti sängystä ja vilkaisen peiliin. Peilistä tuijottaa kaksi lasinsinistä silmää ja tuhkan värinen hiuspehko kehystää sydämmenmuotoisia kasvojani olkapäihin saakka. Kaksi tummaa silmän alusta syyttävät univeloista. Aamulla täytyy herätä aikaisin ja illalla en saa unta ajatuksiltani. Syöminenkin on jäänyt vähemmälle. Aamulla en aina kerkeä syömään ja koulun ruokaa en kehtaa mainitakkaan. Taas uusi koulupäivä edessä, uusi nolattava päivä.

 Siniset silmät, säkkärä tukka ja kalpeat kasvot. Tuo olen minä, urheilukelvoton unelmoija. Se tyttö ysiluokalta, joka käyttää maihareita ja paksua villatakkia.
    Vartin ajo koululle menee mp-3:sta kuunnellen ja vihkoon kirjoitellen.
    Sulaudun oppilas massaan ja kuljen virran mukana luokkaan.

   Ensimmäisellä tunnilla on matikkaa. Voiko kamalampaa ainetta olla fyken ja ruotsin lisäksi. Koulu on taas yksi kidutuksen muoto elämässä. On 'pallolla naamaan'-tunti, jota kutsutaan liikunnaksi. Paremmin sopisi rääkkäys. Lisäksi on 'hakkaa päätäsi kirjaan, kun et ymmärrä'-tunteja. Matikka on yksi niistä tunneista minulle. Tuijotan liitua, kun opettaja puhuu funktioista  ja muista matikan kiemuroista. Pesusieni on kuivunut ja kaipaisi kipeästi pesua. Hanasta tippuu rytmikkäästi pisaroita lavuaariin.

 "Saapuisiko Livy keskuuteemme?"
 Opettaja ilmeisesti huomasi vaitinoloni. Hitto!
 "Joo, täällä ollaan."
 "Tulisitko laskemaan taululle?"
Tupla hitto. Nousin tuolilta ja menin taululle.
Tripla hitto. En muista miten tämä laskettiin. Oliko nyt kyse neliöjuuresta vai mistä? Pinnistin muistiani sen verran, että sain laskun laskettua, eikä mennyt ihan väärinkään. Lopputunnin tuskailin vielä laskujen kanssa ja pääsin viimein kiduttamosta.

   Seuraavalla tunnilla on äidinkieltä ja yritin vaivalloisesti päästä äidinkielen luokkaan. Äidinkielen opettajani Mirja Salo on lempiopettajani. Pidän muutenkin äidinkielestä tarinoiden ja niiden kirjoittamisen takia. Salo on paljon vapaamielisempi, kuin historian opettajani Juhani Mattila, joka on tiukimpia opettajia joita tunnen. Hän pitää tiukkaa kuria ja varmistaa, että kaikki kuuntelevat. Häntä ei pidä missään nimessä suututtaa. Sen olen oppinut kantapään kautta. Jos ei kuuntele, joutuu luokan eteen seisomaan ja toistamaan kaiken mitä herra Mattila ( häntä täytyy todella sanoa siten! ) on tunnin aiheesta sanonut. Ja tietysti hän opettaa myös suureksi harmikseni matikkaa. Puhelimien on syytä olla visusti repussa äänettömällä.

   Koulun kello keskeyttää ajatukseni Mattilasta ja sanoo välitunnin loppuneen. Tuo ärsyttävä kello, joka usein keskeyttää mietteeni ja lisäksi kuulostaa hirveältä. Oppilaita alkaa virrata luokkiin ja tunnit alkavat. Tunnilla on aiheena parityö ja niinkuin yleensä parinani jälleen kerran toimii Joel. Jos ei olisi niin olisin yksin. En ole saanut kovin montaa kaveria täältä massalandiasta ja suurin osa pitää minua outona.  Joelkin on vain sen vuoksi, jos ei ole muita pariksi. Ja minä en saa kenestäkään paria, kaikilla kun on omat piirinsä missä he ovat. Olen jo suosolla jäänyt taakse. Täällä ei ole muita samanlasia kanssani ja luokassa on pariton määrä. Ruokailussakin on hankala löytää paikka, kun ei ole sitä omaa piiriä. Uusia oppilaitakin tulee harvoin. Kukapa nyt tänne korpeen haluaa. Minäkään en olisi tullut, jos minulla olisi ollut jotain sananvaltaa viisi vuotiaana. Kiitos tarinointini minua pidetään friikkinä. Läksyjen annon jälkeen opettaja muistuttaa vuotuisesta sadunkirjoittamis-kilpailusta. Salo laittaa aina mielellään kirjoituksiani kilpailuihin ja olen jopa voittanut muutaman. Mutta jopa Mirja Salo ei ymmärrä kaikkea kirjoittamaani sata prosenttisesti. Osaan olla sen verran sekava, että jopa ammattilainen alkaa ihmetellä tekstiäni. Kirjoittaminen on minun keinoni rentoutua ja voin päästää ajatukseni ulos rauhassa. Kun kirjoitan pieneen vihkooni aina kun tekee mieli, kukaan ei voi kommentoida ajatuksiani. Olen vain minä, ei kukaan muu ja voin nauttia kirjoittamisesta.

    Kello soi taas ja etsin hädissäni englannin-luokkaa. Minun täytyy päästä äkkiä tunnille ennen kuin myöhästyn. Puikkelehdin kohti luokka, kun kompastun. Joku järkevä kamppasi minut maahan joko vahingossa tai tahallaan. En ole varma. Taas tätä minun tuuriani. Koppaan laukun olalle ja raivaan itselleni  tien luokkaan. Vihdoinkin ovelle päästyäni, suhtkot ehjänä, opettaja on jo sulkemassa ovea. Pääsin nipin napin ajoissa tunnille. Tunnilla on jälleen mukava pari tehtävä. Jälleen Joelin parina. Ja Joelinkin parina vain sen vuoksi, kun yksi oppilas on poissa. Huomenna joudun siis todennäköisesti parittomaksi. Sama jatkuu koko koulupäivän.

    Koulun jälkeen ei kulje bussi joten joudun kävelemään kotiin. Koulusta kotiin on n. 25:n minuutin kävelymatka. Otin vihkoni esiin ja tyhjennän mieleni paperille. 'Sinun ei tarvitse pian enää kulkea yksin. Odotan jo seuraasi.' Mitä tuo oikein oli? Vaikuttaa runolta..? Olenko yksinäinen? Ei. Ei se niin voi olla pärjään oikein hyvin yksinkin. Sekoilen vain väsyneenä ja siinä kaikki. Niin sen on oltava. Jätän töherryksen omaan arvoonsa ja laitan vihkon takaisin laukkuun. Nyt edes itse en ymmärrä kirjoittamaani.

    Kotiin päästyäni olen jo kapuamassa omaan huoneeseeni rappusia pitkin, kun äiti ilmestyy jostain.
 "Miten koulupäivä sujui?" Vastaan jotain sekavaa ja yritän päästä äidin ohi mutta Helena Dawnin ohi ei päästä niin helpolla.
 "Kohtahan on jo viikonloppu. Pyytäisit kavereita käymään tai menisitte ulos."  Tuo on äidin tapa patiskella minua viettämään 'nuoruuttani'. Vastaan äidille normaalin tapaani: "Nyt on tiistai joten viikonloppuun on vielä aikaa. Menen tekemään läksyt."

   Ja niissä riittikin tekemistä. Koska kello oli jo niin paljon, menin vain suihkun jälkeen nukkumaan. Viimeisin ajatukseni pyöri kurnivassa vatsassa.

    Olen metsässä. Tuuli heiluttaa kuusen oksia ja jostain kuuluu puron solina. Metsänreunalla on kaunis niitty täynnä kukkia. Koska on syksy lehtipuut on keltaisia ja kukkiakin on vähemmän kuin kesällä ja keväällä. Niityllä on yksinäinen kanto jostain vanhasta puusta. Sitten näen ne. Täydellisen metsän vihreät silmät. Pysähdyn tuijottamaan silmiä lumoutuneena niiden kauniista väristä. Mutta vain silmät eivät ole kauniit. Hänen komeat kasvonsa tummine tukkineen. Hiukset näyttävät silkiltä ja niiden väri niin tumman ruskea. Haluaisin koskettaa ja tietää miltä ne tuntuvat sormissani. Hänen huulensa ovat täydelliset ja hänellä on ihana vino hymy huulillaan. Hän on suunnilleen minun ikäiseni poika, ehkä vain vähän vanhempi ja hänen kroppansa on laiha mutta hiukan lihaksikas. Ei kumminkaan liikaa. Nyt nuo silmät kääntyvät katsomaan minua suu raollaan. Sitten hän alkaa piristä.

    Olen sänggyssäni. Menee vähän aikaa, että tajuan sen olleen vain unta. Sammutan herätys kellon turhautuneena unen keskeyttämisestä ja nousen väsyneenä ylös. Enää en kunnolla edes muista koko unta ja se saa minut vain vieläkin turhautuneemmaksi. Mutta pitäisi kai sanoa raahaudun tai matelen ylös sängystä sillä siltä se varmasti näyttää. Sitten huomaan vihkoni avoinna sängylläni ja kurkotan ottaamaan sitä. Outoa kyllä siinä on tekstiä jota itse en muista kirjoittaneeni. 'Odotan sinua. Kaipaan jo luoksesi. Olen odottanut 15 pitkää vuotta ja liian monta pitkää kuuta. Houkuttelin sinut luokseni niinkuin sinäkin houkuttelit minut. Odotus on kohta ohi ja jakamattomat suudelmat korvataan. Kaipaan sinua. Rakastan sinua. Tämä on kohtaloa. Haluan jo kuulla äänesi. Hyväksytkö sinä minut? Vai hylkäätkö minut suruuni?' Olin tiputtaa vihkoni maahan luettuani tekstin. Mit..? Se-sepäs oli... Miten tuota pystyy kuvaamaan? Olenko minä varmasti kirjoittanut tuon? Teksti on toki omaa käsialaani mutta silti. Tuo jos mikä on outoa. Mutta... Se saa poskeni punehtumaan ja sydämmeni hakkaamaan villisti.

    Teen taas tavalliset aamutoimeni mutta mieleni on yhä unessani ja kirjoituksessa. Poskeni tuntuvat vieläkin kuumilta, kun ajattelen niitä. Bussi tulee taas varttia vaille pysäkille ja on aika lähteä kouluun.

    Koulussa huomaan jotain outoa. Kaikki ovat kerääntyneet jonkin ympärille. Saan melkein sydärin, kun huomaan ketä he katsovat. Tumma tukka ja vihreät silmät. Sama poika unestani. Sama vino hymy naamalla.Sitten hän huomaa minut. Kaikkien massojen välistä. Kuin muita ei olisikaan. Hän katsoo minua tiiviisti ja hymyilee lämmintä hymyä. Samaa hymyä, kuin se poika unestani. Silloin tiesin välittömästi, että tämä oli askel kohti jotain suurempaa suunnitelmaa, josta minä en tiennyt yhtikäs mitään enkä ollut saanut edes ennakko varoitusta.

Stalker – Chapter 1

Berry: Here's the new story. This time it's Mirai Nikki/Future Diary one. Important! Yuno is now male and his name is Yuu. Ai Kurosawa is my OC and in love with Yuu Gasai. Hope you enjoy the story!

(Ai's pov)

I watch from afar. Day after day I watch him. You are crazy. Shut up. The voice inside my head echoes. You know it's true. Normal people wouldn't do something like this. Shut up! He will never love you back. He doesn't have to. I'm fine like this. I look at my phone.

[4/21 7:30]

I saw Yuu today. He was walking to the school. I'm lucky to see him!

I followed him to the school. The voices are getting louder. Needed to go to the bathroom.

[4/21 7:40]

At the school Yuu sits on his desk. He didn't notice me when I come into the class.

I roll down to the newest post.

[4/21 15:30]

The class ended. I watch from afar as he goes to the library. Sensei asked him to carry the printouts. He's also helping the library volunteers. He's so nice.

[4/21 15:33]

I followed him to the library. He looks so cute. I want to know him better.

I watch him as he hands the printouts. Then he starts to put the books on their own places. You're pathetic. You should just kill yourself. The voices whispers inside my head yet again. Why now? Why won't they shut up? I collapse on the floor holding my head. Tears starts to fall down my cheeks. Someone comes beside me and I look up to see Yuu. My cheeks heat up. It's him.

"Are you okay?" He says worried and gives his hand to lift me up. I took his hand.

"S-Sorry." I say ashamed of myself. He doesn't have any idea how messed up I am.

"No problem." He smiles to me and waves me goodbye. I have to say something!

"U-Um, Gasai-san. Thank you very much." I say my purple eyes shining. He looks at me and smiles a kind smile.

"You're welcome, Ai-chan. Take care." He knows my name.

[4/21 15:42]

Yuu helped me when I fell on the ground. He even remembered my name! I'm so happy!

I type on my phone on the way home. Today was a great day.

"I'm home, mom." I say when I get home. Mom never answers but I still always greet her. I look at the bottles in the kitchen table. Mom has been drinking again. Like that's something new... I go to my room and lock the door. It would be just us two so it's safer to lock the door. Mom has schizophrenia and looks like I have it too. It get's worse when you drink. Or that's what I've learned from mom. I do my homework and I try to ignore the noises downstairs. I stare at the wall in front of me. Todays events run trough my mind. Yuu was kind that one time too and helped me when I was on my worst. I smile as I remember that day. Nothing matters as long as I can watch Yuu. I'm not hoping anything from him. My wishes wouldn't reach him anyway. And he's in love with Yuki-kun. I know that much. I get up and go to my bed. I lay down and took my phone to look at the picture I took months ago. Yuu is looking to his right and smiles. I smile and kiss the photo. Everything's going to be fine as long as Yuu lives and is happy. I look at the clock on my wall. 19:45. I should eat something. The noises stopped a long time ago. This is my change. I get up and went to the door. I open the door quietly and go downstairs. Mom is sleeping on the sofa. I look at the fridge and see it's empty. I took my wallet and went outside. I walk to the nearest shop and went inside to look what I want to eat. After fifteen minute, I had all I needed for this week. I walk out of the shop the shopping bag on my shoulder. The voices inside my head echoes repeatedly. I ignore them and keep going. At the home I start to make dinner and after finishing, I bring the food inside my room. I eat in silence listening if I hear any noises downstairs. When I can't hear any I go downstairs quietly and bring the dishes to the sink. Mom is still sleeping on the sofa. After finishing the dishes, I go up to my room, lock the door and lay on my bed my phone on my hand. I look trough my diary.

[4/16 12:47]

Our eyes met for an instant. He smiled to me and turned his face towards his lunch. Today he had bread.

[4/12 11:03]

Yuu is chatting with his friends. Yuu laughed. I love to hear his laugh. I'm happy when Yuu is happy.

Would you want to change your future? A new voice says inside my head. I sit up. A weird feeling over-helms me. A little fun for the game. The same voice chuckles. A new message wakes me up from my trance-like state. I look at my phone and see that it's my diary. But I didn't wrote it.

[4/21 21:04]

Yuu is eating his dinner. This time curry. He's all alone.

[4/21 21:08]

Yuu finished eating. He ate all of it.

[4/21 21:14]

Yuu is sitting on his bed and reading his phone. He's smiling. I wish I could see him already.

And this is going on and on. What is this? Some kind of prank? I look around but can't see anyone. I become to panic. I shut the phone and go to my bed. That just didn't happen. My mind is just playing tricks on me. Yes that's it. Next morning I wake up at 6:37. I don't remember when I fell asleep. I'm still exhausted. I yawn and get up. I took my phone and look at my diary. I look at it mouth open. I didn't imagine yesterdays events.

[4/22 6:37]

I wake up super early today. I hope I can see Yuu soon.

[4/22 6:40]

Mom is angry. I hope she won't hit me.

[4/22 6:50]

Yuu is still sleeping. Mom hit me.

[4/22 7:26]

Yuu is walking to the school. I follow behind him.

[4/22 7:30]

He notices me and starts to talk to me. I'm so happy!

I stop there. What am I suppose to think about this? I walk downstairs and see that mom is really pissed. She must have hungover. She didn't notice me as I walked to the kitchen. Yet. I eat breakfast in fear of getting my mom's attention. I look at the clock. 6:49. When the clock turns into 6:50 mom bursts in the kitchen looking furious. I gulp as she comes closer to me shouting to me or the things she's seeing.

"You took everything away from me! Because of you he left!" And then she hits me. Hard.

"Mom, I'm sorry..." I say quietly. She's sick and I know it but it still hurts to hear those words. I know it already. I run to the door my bag on my shoulder. When I'm finally outside I go to hide behind the house. I breath out in relief. I still need to get my phone from inside and change my clothes so I went to the tree beside my window. I climb up to my room and took my phone and books quickly on my bag. I go to lock the door and change my clothes. I look at the mirror. On my cheek is a red mark. It still hurts a lot. I hope it won't leave a bruise. I put some foundation on my cheek. It's still red but now it's not that noticeable. I put the foundation on my bag if I need to use it later. I climb down the tree and start to head towards school. Soon I see Yuu ahead of me. I look at the clock. It's 7:26. I frown at the phone and follow him. Is it really telling my future? But this can also be only a coincidence. I read trough my diary in silence when suddenly I hear a voice calling me.

"Ai. Good morning." Yuu says in front of me. I blush and look at him for a while. He looks gorgeous. Sun is shining from behind him and makes his pink hair shine.

"G-Good morning." I say still blushing.

"Are you okay now? Yesterday you..."

"O-Oh that. I'm fine." I say looking down. Is this really happening? He looks at me for a second before speaking again.

"Your cheek is a little red. What happened?"

"U-Uh, this? I um..." What should I say? He looks silently at me as I still try to figure out something to say. What leaves a mark like this?

"I-I slept my hand pressing on my cheek last night. Yeah!" Yuu looks at me for a second as I hold my breath.

"Well, if you say so..." He finally says. I should change the topic.

"It's a nice weather." Stupid! Who talks about weather nowadays?!

"Yes it is." He smiles eyes closed at me. "Do you want to hang out after school?" Is this a dream?

"S-Sure! Gladly!" I say exited. Maybe too exited.

"Then it's settled. Let's meet after school." He says smiling so brightly that I feel like fainting. At the school we talk in breaks. We get to know each-other in the next week and get close quickly talking about everything together. Or... Almost everything.

"Do you have a crush on Amano-kun?" I ask him.

"H-How did you know?" He says blushing. I smile to him and ruffle his hair.

"I have seen how you look at her." I say ignoring the pain in my chest. I'm happy as long as he's happy. He can't fall in love with me as long as I'm like this.

"W-Well, I think I'm in l-love with her." He says shyly. Oh how I wish he would look at me with those eyes too. But he's in love with her. I smile to him. He smiles shyly.

"You should go for it. Confess to her. I'm sure she's more than happy to be your girlfriend."

"Thank you, Ai. I confess to her today." He smiles that brilliant smiles of his. I smile to him in response. I just need to think about the happy feelings. I already knew that he's into Amano-kun. When he leaves I look at my phone entries of last week events.

[4/23 15:37]

We're out eating ice cream. I'm so happy! I hope we can be friends!

[4/25 16:00]

We walked home together. I love him.

A tear drops on the screen. It should be enough to love him from afar. It should yet... Why I feel so sad?

(Yuu's pov)

I look at my diary to find Yukki.

"This... This future..." He says his back facing me.

"It's your future of course." I say smiling.

"Amano-kun"

"Gasai Yuno." He says mouth open. He's so cute.

"That's your future."

"Wh-What is?"

"I knew it." He retreats in every step I took towards him. He runs away.

"Don't run!" I say when I finally reach him on the street. He runs away again. I look after him in irritation. He just had to make this difficult. I saw him go to the elevator and before the doors closed I stop them and walk in the elevator with Yukki.

"Do you get it Yukki?" I say showing him my phone.

"It can't be..." When he's about to take the dart I kiss her. She struggles a little but I won't let her go. But suddenly she tries to push me away. What? My phone makes a noice of future changing. This wasn't suppose to happen...

"What are you doing?! Get away from me!" What? Yukki is suppose to love me, right? I watch as she pushes me away from her. She starts to cry. I made her cry.

"Yukki, you're suppose to love me, right?"

"You are crazy! I will never love you! Ever!" Then everything went black. I snapped her phone broke and watch her horrified face when she slowly fades away. Nothing matters anymore. I walk out of the elevator on fourth floor and start to walk towards the enter. I hide behind the pilar as the 3rd climbs to the 14 floor. He has a surprise waiting for him in there. I glance at the view in front of me and then at my phone. This is useless now. When I walk out of the building I see the girl, Ai, walking on the street. Her long black hair bounces in her every step. She looks up and sees me. Her face blushes when our eyes meet but she comes running towards me after seeing my face.

"What's wrong?" She asks looking worried.

"It's just... Yukki rejected me..." I say quietly looking at the ground. She looks sad.

"I'm so sorry." She says quietly hands in front of her mouth.

"It's okay." I say smiling a little. Poor try but I can't do any better.

"If it makes you feel any better, I think you are a nice guy ,and you will definitely find the person you're looking for. It may not be Yukki, but someone else. Don't give up. I'm sure you will find your other half." She says smiling a kind smile. Ai showed me kindness. To me of all people. I smile to her and look down. She's a kind girl. When I look up again, I see that murderer hovering over Ai.

"Ai get down!" I yell and quickly go between Ai and the 3rd. I start to fight against the attacker and notice the phone on his hand. I push the phone from his grasp towards Ai.

"Ai! Take the phone and break it. Quickly!" I block the 3rds way and bring my fist down to his stomach with as much worse as I can put. I kick him in the knee and buy some time to Ai.

"I don't understand..." She says looking between me and the 3rd but breaks it anyways. I hold the enemy down as he starts to fade away slowly. Ai looks wide eyed at the place where the 3rd was just a second ago. I sigh in exhaustion and put my hand on Ai's shoulder. She looks calm. She isn't shaking.

"You okay?"

"He tried to kill us."

"We should go home now. Where do you live?"

We start to chat and walk towards our homes. When we part our ways we wave to each-other. At the night I stare at my phone and watch as the diary starts to fill itself up with information about Ai. I smirk and chuckle by myself. I have a new target. And this time I'm making sure that she'll be mine.

Livy Dawn – Prologi

Saduissa on aina onneton tyttö, joka kaipaa jotain. Sitten lopulta, aivan sattumalta, hänen eteensä ilmestyy hänen unelmiensa prinssi ja he elävät onnellisesti elämänsä loppuun asti.                                                            Ja kaikki ne, jotka uskovat onnellisiin loppuihin ja unelmien prinssiin, joka tulee pelastamaan valkealla ratsulla, ovat naiveja ja lapsellisia pikku tyttöjä. No, minä satun pitämään saduista ja ajattelen kaiken päättyvän vielä hyvin. En tosin arvannut kohtaavani prinssiäni jo nyt ja sillä tavalla. Minun on siis parasta aloittaa aivan alusta ja kertoa koko tarina.


 Minä olen Livy Dawn, ihan normaali yhdeksäs luokkalainen tyttö. Elämäni on ollut yhtä hektistä kaaosta. Isäni on englantilainen juristi ja äitini suomalainen kirjanpitäjä. Molemmat siis vaikuttavat melko värittömiltä persoonilta, mutta usko minua, pinnan alta löytyy kaksi  hullua vanhempaa, joilla on tulinen rakkaus. Minä olen noiden kahden sekoitus, puoliksi suomalainen ja toisen puolen englantilainen.

 Synnyin Lontoossa. Vanhempani tapasivat opiskellessaan kumpikin Lontoon prameimmassa yliopistossa ja rakastuivat. Opiskelujen jälkeen he yhä seurustelivat ja äiti muutti Lontooseen isän kämpille. Kummatkin tekivät töitä huippu paikoissa, kun heidän uransa lähtivät käyntiin, ja kun olivat hyvin vakavassa suhteessa he menivät naimisiin. Rakkauden tuloksena synnyin minä ja he käyttäytyvät vieläkin kuin vasta rakastuneet.

  Muutimme Suomen korpeen jotta voisin kasvaa rauhassa, joten täällä olemme, osuvasti nimetty pikku paikkakunta Suomessa eli Korpivaara. Tänne sataa talvella monia metrejä lunta, tuulee liian kovaa ja aurinkoa kesällä ei kerkeä paistaa tarpeeksi. Korpivaara on karu ja kylmä metisikkö jonne olen jäänyt jumiin. Täällä on vain muutama kauppa ja ainaista vihreää metsää.

 Vaikka asuimme Lontoossa syntymäni jälkeen vielä noin viisi vuotta ja isäni on alunperin Englannista koko perheeni puhuu sujuvasti suomea, minut mukaan lukien.

 Pikku veljeni Max on viisi vuotias ja suloisin pikku poika, jos ei välitetä hänen 'ei niin kilttejä'-tekojaan. Ja mitä perhe olisi ilman paksua hiirenpyytäjäämme Salmiakkia, maailman laiskinta ja itsepäisintä kattia.

 Tälläinen oli elämäni Korpivaarassa, kunnes tapasin hänet.

Psycho – Chapter 3

Cuddling

(Hailey's pov)

Next morning I wake up Tate beside me. We're spooning. I blush. I try to get up but Tate's hands on my waist has a death grip on me. I can't move.

"Morning, Hailey. Feeling better?" I turn around to find smiling Tate.

"Y-Yeah... You stayed the night?" I ask my cheeks red like two tomatoes.

"Yeah. Just to make sure you're okay." Tate says looking deeply into my eyes. I look at him cheeks still slightly red. I don't know how long we were on my bed cuddling.

"Let's go down to make some breakfast. You must be starving." Tate smiled at me. My stomach answers for him by growling. Tate laughs and I smile. We went to the kitchen and started to make breakfast together.

"Could you give me the eggs, Hailey?"

"Here." I give them to him and watch as he makes an omelette.

"Do you want bacon on your omelette?" he asks looking at me.

"O-Okay." I say a little flushed. Why am I stuttering? Tate smiles and continues to whisk the eggs. I took the bacon from the fridge and hand them to Tate. Tate pours the eggs into the pan and lays the bacon on them. I look at him from the side.

"Hailey, come here.

"Eh?" I say blushing.

"Come." Tate says smiling. I hesitate for a minute but then go to Tate. Tate took me in his arms. We stand there quietly. Tate flips the omelette and then takes it on the plate.

"I'm safe right?" I ask hugging Tate.

"You're safe with me. I promise."

---

We're laying on my bed listening to music.

"What do you want to do?" Tate asks suddenly waking me up from my trance.

"Let's watch a movie. You can choose which one." I say pointing at the cabinet where all my movies were. Tate gets up and walks to the cabinet. He spends there time observing my collection and then choosing one.

"Let's watch this!" He says exited. I laugh a little when I see which one he choose.

"Of course you would choose the one with birds." I chuckle at him. We start to watch the movie together. Tate and I sit calmly as the movie played. Neither of us scared.

After the movie, we lay on my bed talking.

"Are you scared of anything? Like, really scared." I ask.

"Well, this might sound stupid, but I'm only scared of losing you. I don't have anyone else, Hailey. Only you." Tears starts to fill Tate's eyes. I smile at Tate.

"No one has never needed me. So I think I'm the same." My suicide-attempt fresh on my mind. My smile dies on my lips. Tate notices this.

"If you need me, you can just say it. I'm right here." Tate opens his arms and I go to him. He wraps his arms around me and strokes my head.

"Thank you for being here." I say my head on his chest.

"I'm always here." I laugh and Tate smiles at me.

"That's good. I think I need you too." Tate's eyes start to water again.

"Hey, don't cry. I can't stand you crying. I want you to be happy." I smile to him and wipe away Tate's tears.

"I am happy. You don't know how long I have waited that someone to need me too."

"Well, now I'm here. And I'm not going anywhere."

"Thank you." Tate smiles and hugs me stay there wrapped around each other. When the time for Tate to go home come, we said goodbye to each other and Tate left. I went up to my room and went to bed. I didn't get to sleep very much. Thoughts about Tate keep me awake and when I finally fell asleep, I dreamed about Tate. The last thing before falling asleep was someones hand stroking my head.

Psycho – Chapter 2

Beautifully broken soul

(Hailey's pov)

The whole next week we spend on my room. Tate would come in on the morning and leave when the sun sets. We talked for hours.

"I don't understand mom. Maybe she just doesn't care anymore." I say angrily. I told Tate pretty much everything. He listens everything with the same sad expression. "But I still love her. How messed up that is?"

"I can't tell you by my experience, but I'd say that it's pretty normal."

"How is your mother-son relationship?" I ask interested.

"Well, there isn't any. She's a cocksucker. My dad left me with a cocksucker." Tate says angrily. I took Tate's hand and hold it in my tiny ones.

"Life is what it is. We can't chose our cards, life chooses them for us. Like my sickness, I didn't ask for it. Neither did you choose your mother. We just have to manage with the cards we got." I say looking at Tate's hand in my lap smiling. Tate is quiet for a while so I look up to him. Tears run down his cheeks. I wipe them with my hand and smile to him. He smiles too and looks deep into my eyes.

"Have anyone ever said that you are beautiful? Your soul is the most kindest I've ever known." I blush to his words and he laughs a little.

"No, no one." I say still blushing.

"I don't know what kind of sickness you have but that won't change my opinion on you. I promise."

"I hope so." I say too quiet for Tate to hear it. At least I hope so.

---

I'm eating breakfast Tate sitting beside me.

"You should eat more." Tate says looking at my cup.

"Says the one without breakfast." I laugh.

"I already ate. Besides a cup of coffee isn't really a breakfast."

"Are you my nutritionist or something?" I ask giving Tate a meaningful glare.

"I'm just worried about you." he protests. When I'm just quiet he continues.

"Yesterday you didn't eat any warm food."

"For you to know, I'm bad at cooking."

"I can cook for you." Tate says getting exited.

"Fine I guess..." I say hesitating. When was the time to eat, Tate started to make me a meal.

"You really don't have to do this." I mumble.

"Yes, I do. And I do it gladly." he smiles at me not leaving any room for arguments. I stayed quiet.

"What do you want to eat?" Tate asks.

"Can you do spaghetti bolognese or something?"

"Let me see... That's fine. Wait for a minute." he hums looking trough the fridge and shelfes, looking for ingredients. I wait patiently as he makes the dinner.

"So... Do you usually make food for yourself?" I ask as I look at Tate.

"Sometimes yes, my mother isn't really a housewife. Or a mother."

"I'm sorry. You must have been really lonely." I say leaning over to the chair.

"Yeah, something like that." He says looking very sad. I get up and go to hug him from behind.

"Remember that you're not alone." I whisper. We stood there silently. Tate made the food as I cling on to him.

"I-I'm sorry. I didn't have the right to..." I slowly take my hands from him.

"No. Please stay." He tooks my hand on his to keep me in place. He takes my hand to his lips and kisses my knuckles. I blush and press my head on his back. But suddenly he diverges from me.

"What's wrong?" I ask worried. He just shooks his head. I went back to the chair. My chest feels heavy. When Tate finished he took the plate in front of me.

"I have to go." He said and left. I try not to be bothered about it and I took one shaky forkful. It's good. Tears start to run down my cheeks to the plate. I don't have the appetite to finish. I took the plate and took it to the fridge.

---

That night I didn't sleep much. But when I could sleep, I had nightmares.

"Dad, don't leave me." I whimper in my sleep. I wake up sweating bullets. I cried that night a lot. When the morning come, there were no sign of Tate. And not in the next morning either. Or the day after that. For a week Tate didn't come back. I didn't sleep. I didn't eat. Mom wasn't home and even if she was she wouldn't care less. The voices mocked me. You should just kill yourself, no one misses you. Not Tate. Not your mother. If you were dead you would finally be happy. End this already. No one cares about you. You were too clingy. No one likes you. Everyone hates you. Shut up! I cry out. I can't do this. Not anymore. No one cares. Tate never liked me that way. He probably has someone already. He's handsome. It would be weird if he didn't have a girlfriend. I look at myself at the mirror. My mind screams me to do it. End this all. I don't feel anything anymore. I feel empty inside. Complately alone. I'm pathetic. I know that and still... I took the razor on my tiny hand. Maybe the world didn't just need me. Maybe life wasn't for everyone. Where would I cut? I was about to cut my wrist when a hand behind me took the razor.

"Don't." A soft voice said to my ear.

"Why?" Was the only thing I could ask. Why now?

"Hailey, it's not your time yet." he says now holding me.

"But Tate, I don't belong in here. No one needs me."

"I need you." Tate said holding me tighter.

"B-But you left me. I..."

"Shh... It's alright. I'm here now. And I'm not going anywhere." he says putting the razor down. He tooks me into my room and to my bed. We sit there in silence. I can hear Tate's breath.

"How do we continue from this?" I ask my voice shaky.

"We will continue like before. And if you like... We could be more?"

"Are you okay with that? I'm not forcing you or anything?"

"Of course it's okay. You're not forcing me on anythig. I want this. You just... Have to know some things before we can continue." I tensed up.

"... Okay..." I say with a quiet voice.

"Before I met you, I fell in love with a girl. We dated and everything was perfect... until she died."

"She killed herself, Hailey. And I was the reason she did it."

"I'm sorry..." I say as I understand how Tate must feel right now. Tears starts to fill my eyes.

"Shh... It's alright. You didn't do it. I stopped you. You just have to promise me not to do that ever again." Tate says seriously.

"I promise." I say tears still on my eyes.

"Good." Tate says.

"Do you want to lay down?"

"Okay..." I say and we lay down. We lay there in silence. Tate strokes my head. And just like that, I fall into a dreamless sleep.

Psycho – Chapter 1

Crazy Hailey

(Hailey's pov)

I have thought of my death many times. How would I do it and when would I do it. The world doesn't need a damaged girl like me. I don't belong in here. But still I continued living. Until that day.

I was 17 year old when I died. My name is Hailey Wray and this is my story.

---

I'm listening Ed Sheeran on my ipod. I'm listening the lyrics as we drive past houses. You're insane. And we're proof of that.

"When we are there?" I ask impatiently ignoring the voices.

"All most there." Mom says her voice monotonic, never shifting her sigh from the road ahead.

The car drives to the yard and I hop out of the car, my bag on my shoulder. I took two boxes with my name on them and start to move towards the house. Mom shouts behind me but I won't listen. I turn the music louder.

At the window I see something move. I sigh, already used to this situation. You're going to die in this house, a new voice says. Great. Just what I needed. I sigh and open the door to walk in. It's a huge house. I take a stroll and head to the upstairs. I pick up a room at the end of the hallway and go inside. It's bigger than my precious room. I take my bag and boxes to the bed and sit down next to them. I would be alone at home, mom wouldn't be around really much. She doesn't like me very much. Not after she heard the diagnose. That I'm crazy. She couldn't handle that and started to work like a lunatic. How ironic that is. Anyways, now I just have to unpack. I took my drawings out of the first box and find a place for them on the wall. I open my other box and took my things out of it. Mostly clothes and other things like bedding's. I took the pillow and my pillow case to change it into it. After I finished the bed, I took all my clothes and put them on my new wardrobe. The house looks old but interesting. I sit down on my bed and sigh. I see that Jerry is in the ceiling looking at me. Jerry is quiet and won't say anything. He kind of looks like a human. He doesn't have face thought. And his body is twisted in different angles that are impossible for human. He just is. I chuckle at him. I took my sketchbook and start to draw Jerry. After drawing about ten minutes I went downstairs to look around. Mom is at the kitchen placing things on their own places. Absolutely bored, I watch her for a while and then decide to go look for something interesting. I find a door. I open it and see stairs going down. Nope. I shut the door quickly and decide to go back to my room. At my room I look at my pictures. Many of them are dark and rough. Then I decide that I would watch some horror movie. I took my laptop and horror movie collection. I pick up the one on top of the pile. It. I watch it the monsters next to me. I ignore them like usual and try to concentrate on the movie. And again as I watch a horror movie I don't feel anything. I sigh in boredom and decide to go to sleep.

Next morning I wake up and go downstairs. My mom left a note at the fridge. 'There is money on the table. Take your medicine! I come back tomorrow.' I sigh in irritation. Always working. I look at the medicine frowning. I took the pills in my hand and go to the bathroom. I drop the pills to the toilet. I smile as I flush the toilet. Goodbye pills, welcome freedom. I took the money on my pocket and look inside the fridge. There is enough food. I don't need to go outside for a while. I go up to my room and start to draw. I spend couple of hours drawing on my room. After I'm done, I place them in front of me and look at them. I took my favorites and place them on the wall next to my bed. I lay on my bed bored. What to do?

I'm on the shower. I'm washing my hair when I see a silhouette on the other-side of the shower curtain. I stop to look at it and decide to just continue. It's probably nothing. Another hallucination.

I'm half asleep. There is a man sitting on the chair next to my bed.

"Go to sleep Hailey." he whispers. I fall asleep.

I'm eating breakfast. I catch a glimpse of blond hair. Weird. I thought to myself and chuckle.

I'm writing my story Haunted when suddenly I feel someones breath on my nape. I continue writing but the breathing won't stop. I try my neck with my hand. Nothing. Maybe it's the wind.

---

Weeks passes. Mom bought more food from the shop. I haven't really eaten that much in the pass week. I haven't been hungry. Mom doesn't care. She let's me do what ever I want. I go up to my room to listen to music. I'm drawing when I hear a knock at the door. I look up and see a boy my age. He has curly blonde hair and dark eyes. He smiles at me. He somehow seems familiar.

"Hailey, this is Tate. Tate Langdon. He come to say hi." my mom says smiling beside him. I look confused at her. Is this her twisted plan to make me more social?

"Um, hi Tate. Come in." I say and Tate comes to sit beside me.

"Nice to meet you, Hailey. I heard you don't go to school."

"Um yeah, I don't."

"That's great. I don't go to school either. We can hung out if you want?"

"Uh, okay I guess." Tate smiles a bright smile.

"Did my mom... Say anything else about me?" I ask looking at him not sure why he would be here spending time with me. Tate looks at me for a second before answering.

"Nothing really." he says looking past me at the window.

"Uhm..." I start but then stop to think. What you say in situations like these? Ask him about the things he likes. And tell him about you. A voice whispers. Yes, that's right!

"What hobbies do you have?"

"Oh, I don't really have hobbies but I like to watch people. How about you? I already saw your drawings. They are amazing." He says smiling. I blush to his comment and bring my hand to hide it.

"Well, as you said I draw but I love reading."

"Cool. I like reading too. Like Byron." Tate looks cute. He would never look at you that way. Shut up.

"Hailey, what's wrong?" Tate says worried. And again I'm doing it. The voice laughs.

"I'm fine. I just..." Don't you dare tell him about us! "It's nothing."

"Hailey, you can talk to me." Tate says smiling a kind smile.

"Okay. It's nothing really."

"Okay then. But tell me if something is wrong, alright?"

"I guess so."

---

"So how was the lover-boy?" My mom asks as she comes in the kitchen.

"Mom!" I say in surprise, my face is beet red. My mom just laughs and takes a cup from the cupboard.

"So how did it go?" mom says looking interested at me. Observing every move I make. I sigh. She fills her cup with tee.

"Okay, I guess. He seems interesting." My mom smiles and sips from her cup.

"You know, you could hang out with him when I'm at work." she gives me a weak smile as she drinks from her cup. She still feels uneasy with me around. Well, I aren't really a child you wish for.

"... I guess so."

"Well now I have to go. Here is money for this week." She hands me the money and leaves. I stand there for a moment. That's the only actual conversation with my mom for months. I Recall the events inside my head. The reason we moved here.

---

That night I dreamed about Tate. At the morning I don't remember what kind of dream it was, but I still remember that it was about Tate. I chuckle. I jump out of the bed and went downstairs. I'm eating breakfast (drinking coffee) when I hear a knock at the door. I get up to open the door and see Tate.

"Morning." Tate says smiling. I let him in.

"Morning. Do you want breakfast?" I ask. I look at myself at the mirror and see that I still have my pajamas on. Or pajama shirt if we are exact. I blush and face Tate.

"I-I go to change clothes. I come back in a minute." As I go upstairs I can hear Tate's chuckle from behind. I went to my room and put on some clothes. A t-shirt and jeans. I look at my hair. It's a mess. I took a brush from the desk. After that I go downstairs and find Tate in my kitchen.

"Sorry about that." I say awkwardly.

"I don't mind." he says smiling.

"W-What would you want to do?" Damn it my shuttering.

"We could go to your room."

"Okay." We went up to my room. We sit on my bed and sit next to each other. I play with my t-shirt's hem.

"Are you feeling better now?" Tate asks looking worried.

"Yeah, much better. Sorry about yesterday."

"It's alright."

After that awkward conversation we talk about the things we like and dislike.

"Why don't you go to school anymore?" I ask interested.

"They kicked me out. How about you?"

"I haven't gone to school after the diagnose. I'm not strong enough." I say sadly looking at the ground. "I can't get a job or anything. Probably never."

"Are you comfortable enough to speak about it? I know we just met and all..."

"Thank you. I promise I'll tell you about it when I'm ready." I say smiling a little. Tate is so sweet.

"You just have to know that you're not alone." Tate says smiling a sweet smile. My eyes feels watery.

"Okay." I say my voice shaking.

"I should probably go. It's evening already."

"Oh. Yeah. I'll come down with you." I say standing up. We went downstairs. We said good byes and Tate left. Maybe it's not bad to have a friend.