"Livy..."
Herään taas samasta unesta. Unesta, josta en muista kuin äänen, joka huutaa perääni. Nousen vastahakoisesti sängystä ja vilkaisen peiliin. Peilistä tuijottaa kaksi lasinsinistä silmää ja tuhkan värinen hiuspehko kehystää sydämmenmuotoisia kasvojani olkapäihin saakka. Kaksi tummaa silmän alusta syyttävät univeloista. Aamulla täytyy herätä aikaisin ja illalla en saa unta ajatuksiltani. Syöminenkin on jäänyt vähemmälle. Aamulla en aina kerkeä syömään ja koulun ruokaa en kehtaa mainitakkaan. Taas uusi koulupäivä edessä, uusi nolattava päivä.
Siniset silmät, säkkärä tukka ja kalpeat kasvot. Tuo olen minä, urheilukelvoton unelmoija. Se tyttö ysiluokalta, joka käyttää maihareita ja paksua villatakkia.
Vartin ajo koululle menee mp-3:sta kuunnellen ja vihkoon kirjoitellen.
Sulaudun oppilas massaan ja kuljen virran mukana luokkaan.
Ensimmäisellä tunnilla on matikkaa. Voiko kamalampaa ainetta olla fyken ja ruotsin lisäksi. Koulu on taas yksi kidutuksen muoto elämässä. On 'pallolla naamaan'-tunti, jota kutsutaan liikunnaksi. Paremmin sopisi rääkkäys. Lisäksi on 'hakkaa päätäsi kirjaan, kun et ymmärrä'-tunteja. Matikka on yksi niistä tunneista minulle. Tuijotan liitua, kun opettaja puhuu funktioista ja muista matikan kiemuroista. Pesusieni on kuivunut ja kaipaisi kipeästi pesua. Hanasta tippuu rytmikkäästi pisaroita lavuaariin.
"Saapuisiko Livy keskuuteemme?"
Opettaja ilmeisesti huomasi vaitinoloni. Hitto!
"Joo, täällä ollaan."
"Tulisitko laskemaan taululle?"
Tupla hitto. Nousin tuolilta ja menin taululle.
Tripla hitto. En muista miten tämä laskettiin. Oliko nyt kyse neliöjuuresta vai mistä? Pinnistin muistiani sen verran, että sain laskun laskettua, eikä mennyt ihan väärinkään. Lopputunnin tuskailin vielä laskujen kanssa ja pääsin viimein kiduttamosta.
Seuraavalla tunnilla on äidinkieltä ja yritin vaivalloisesti päästä äidinkielen luokkaan. Äidinkielen opettajani Mirja Salo on lempiopettajani. Pidän muutenkin äidinkielestä tarinoiden ja niiden kirjoittamisen takia. Salo on paljon vapaamielisempi, kuin historian opettajani Juhani Mattila, joka on tiukimpia opettajia joita tunnen. Hän pitää tiukkaa kuria ja varmistaa, että kaikki kuuntelevat. Häntä ei pidä missään nimessä suututtaa. Sen olen oppinut kantapään kautta. Jos ei kuuntele, joutuu luokan eteen seisomaan ja toistamaan kaiken mitä herra Mattila ( häntä täytyy todella sanoa siten! ) on tunnin aiheesta sanonut. Ja tietysti hän opettaa myös suureksi harmikseni matikkaa. Puhelimien on syytä olla visusti repussa äänettömällä.
Koulun kello keskeyttää ajatukseni Mattilasta ja sanoo välitunnin loppuneen. Tuo ärsyttävä kello, joka usein keskeyttää mietteeni ja lisäksi kuulostaa hirveältä. Oppilaita alkaa virrata luokkiin ja tunnit alkavat. Tunnilla on aiheena parityö ja niinkuin yleensä parinani jälleen kerran toimii Joel. Jos ei olisi niin olisin yksin. En ole saanut kovin montaa kaveria täältä massalandiasta ja suurin osa pitää minua outona. Joelkin on vain sen vuoksi, jos ei ole muita pariksi. Ja minä en saa kenestäkään paria, kaikilla kun on omat piirinsä missä he ovat. Olen jo suosolla jäänyt taakse. Täällä ei ole muita samanlasia kanssani ja luokassa on pariton määrä. Ruokailussakin on hankala löytää paikka, kun ei ole sitä omaa piiriä. Uusia oppilaitakin tulee harvoin. Kukapa nyt tänne korpeen haluaa. Minäkään en olisi tullut, jos minulla olisi ollut jotain sananvaltaa viisi vuotiaana. Kiitos tarinointini minua pidetään friikkinä. Läksyjen annon jälkeen opettaja muistuttaa vuotuisesta sadunkirjoittamis-kilpailusta. Salo laittaa aina mielellään kirjoituksiani kilpailuihin ja olen jopa voittanut muutaman. Mutta jopa Mirja Salo ei ymmärrä kaikkea kirjoittamaani sata prosenttisesti. Osaan olla sen verran sekava, että jopa ammattilainen alkaa ihmetellä tekstiäni. Kirjoittaminen on minun keinoni rentoutua ja voin päästää ajatukseni ulos rauhassa. Kun kirjoitan pieneen vihkooni aina kun tekee mieli, kukaan ei voi kommentoida ajatuksiani. Olen vain minä, ei kukaan muu ja voin nauttia kirjoittamisesta.
Kello soi taas ja etsin hädissäni englannin-luokkaa. Minun täytyy päästä äkkiä tunnille ennen kuin myöhästyn. Puikkelehdin kohti luokka, kun kompastun. Joku järkevä kamppasi minut maahan joko vahingossa tai tahallaan. En ole varma. Taas tätä minun tuuriani. Koppaan laukun olalle ja raivaan itselleni tien luokkaan. Vihdoinkin ovelle päästyäni, suhtkot ehjänä, opettaja on jo sulkemassa ovea. Pääsin nipin napin ajoissa tunnille. Tunnilla on jälleen mukava pari tehtävä. Jälleen Joelin parina. Ja Joelinkin parina vain sen vuoksi, kun yksi oppilas on poissa. Huomenna joudun siis todennäköisesti parittomaksi. Sama jatkuu koko koulupäivän.
Koulun jälkeen ei kulje bussi joten joudun kävelemään kotiin. Koulusta kotiin on n. 25:n minuutin kävelymatka. Otin vihkoni esiin ja tyhjennän mieleni paperille. 'Sinun ei tarvitse pian enää kulkea yksin. Odotan jo seuraasi.' Mitä tuo oikein oli? Vaikuttaa runolta..? Olenko yksinäinen? Ei. Ei se niin voi olla pärjään oikein hyvin yksinkin. Sekoilen vain väsyneenä ja siinä kaikki. Niin sen on oltava. Jätän töherryksen omaan arvoonsa ja laitan vihkon takaisin laukkuun. Nyt edes itse en ymmärrä kirjoittamaani.
Kotiin päästyäni olen jo kapuamassa omaan huoneeseeni rappusia pitkin, kun äiti ilmestyy jostain.
"Miten koulupäivä sujui?" Vastaan jotain sekavaa ja yritän päästä äidin ohi mutta Helena Dawnin ohi ei päästä niin helpolla.
"Kohtahan on jo viikonloppu. Pyytäisit kavereita käymään tai menisitte ulos." Tuo on äidin tapa patiskella minua viettämään 'nuoruuttani'. Vastaan äidille normaalin tapaani: "Nyt on tiistai joten viikonloppuun on vielä aikaa. Menen tekemään läksyt."
Ja niissä riittikin tekemistä. Koska kello oli jo niin paljon, menin vain suihkun jälkeen nukkumaan. Viimeisin ajatukseni pyöri kurnivassa vatsassa.
Olen metsässä. Tuuli heiluttaa kuusen oksia ja jostain kuuluu puron solina. Metsänreunalla on kaunis niitty täynnä kukkia. Koska on syksy lehtipuut on keltaisia ja kukkiakin on vähemmän kuin kesällä ja keväällä. Niityllä on yksinäinen kanto jostain vanhasta puusta. Sitten näen ne. Täydellisen metsän vihreät silmät. Pysähdyn tuijottamaan silmiä lumoutuneena niiden kauniista väristä. Mutta vain silmät eivät ole kauniit. Hänen komeat kasvonsa tummine tukkineen. Hiukset näyttävät silkiltä ja niiden väri niin tumman ruskea. Haluaisin koskettaa ja tietää miltä ne tuntuvat sormissani. Hänen huulensa ovat täydelliset ja hänellä on ihana vino hymy huulillaan. Hän on suunnilleen minun ikäiseni poika, ehkä vain vähän vanhempi ja hänen kroppansa on laiha mutta hiukan lihaksikas. Ei kumminkaan liikaa. Nyt nuo silmät kääntyvät katsomaan minua suu raollaan. Sitten hän alkaa piristä.
Olen sänggyssäni. Menee vähän aikaa, että tajuan sen olleen vain unta. Sammutan herätys kellon turhautuneena unen keskeyttämisestä ja nousen väsyneenä ylös. Enää en kunnolla edes muista koko unta ja se saa minut vain vieläkin turhautuneemmaksi. Mutta pitäisi kai sanoa raahaudun tai matelen ylös sängystä sillä siltä se varmasti näyttää. Sitten huomaan vihkoni avoinna sängylläni ja kurkotan ottaamaan sitä. Outoa kyllä siinä on tekstiä jota itse en muista kirjoittaneeni. 'Odotan sinua. Kaipaan jo luoksesi. Olen odottanut 15 pitkää vuotta ja liian monta pitkää kuuta. Houkuttelin sinut luokseni niinkuin sinäkin houkuttelit minut. Odotus on kohta ohi ja jakamattomat suudelmat korvataan. Kaipaan sinua. Rakastan sinua. Tämä on kohtaloa. Haluan jo kuulla äänesi. Hyväksytkö sinä minut? Vai hylkäätkö minut suruuni?' Olin tiputtaa vihkoni maahan luettuani tekstin. Mit..? Se-sepäs oli... Miten tuota pystyy kuvaamaan? Olenko minä varmasti kirjoittanut tuon? Teksti on toki omaa käsialaani mutta silti. Tuo jos mikä on outoa. Mutta... Se saa poskeni punehtumaan ja sydämmeni hakkaamaan villisti.
Teen taas tavalliset aamutoimeni mutta mieleni on yhä unessani ja kirjoituksessa. Poskeni tuntuvat vieläkin kuumilta, kun ajattelen niitä. Bussi tulee taas varttia vaille pysäkille ja on aika lähteä kouluun.
Koulussa huomaan jotain outoa. Kaikki ovat kerääntyneet jonkin ympärille. Saan melkein sydärin, kun huomaan ketä he katsovat. Tumma tukka ja vihreät silmät. Sama poika unestani. Sama vino hymy naamalla.Sitten hän huomaa minut. Kaikkien massojen välistä. Kuin muita ei olisikaan. Hän katsoo minua tiiviisti ja hymyilee lämmintä hymyä. Samaa hymyä, kuin se poika unestani. Silloin tiesin välittömästi, että tämä oli askel kohti jotain suurempaa suunnitelmaa, josta minä en tiennyt yhtikäs mitään enkä ollut saanut edes ennakko varoitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti