sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Painajainen – Luku 1

Herään keskellä yötä kauheaan kipuun rinnassa. Ei. Ei enää. Sydän hakkaa rinnassa levottomana. En näe selvästi. Lääke. Missä lääke on?

Paniikki kohtaus. Taas uusi paniikki kohtaus johon herään painajaisista. Haluan olla normaali. Haluan elää pelotta. Ilman tyhjää. Normaali ihminen.

Yritän nukkua. Unohtaa tyhjän, joka odottaa minua kun olen varomaton. Painajaisissa. Mutta se ei koskaan onnistu. Haluan vain nukkua. Rauhassa.

Aamu. Väsyttää. Olen nääntynyt. Lääkkeet ei auttaneet. Ei ne ikinä. Ei pimeältä. Nousen hikisenä. Tärisen. Minun on saatava nukuttua. Pakko.

Otan paistinpannun esiin. Munakas saa luvan viedä unen pois. Otan appelssiinimehun jääkaapista ja laitan pöydälle odottamaan. Omeletti on helppo tehdä ja saa luvan kelvata. Rikon munat yksitellen. Yksi. Kaksi. Kolme. Jääkaapissa on pekonia. Paistan pekoniomeletin ja syön. Melkein unohtunut. Mutta ei se unohdu. Ei se koskaan.

Tunnit alkaa. Ekaa vuotta lukiossa. Kolme onnettomuudesta. Koulu samaa vanhaa. En halua olla täällä. En noiden katseiden alla. Häiriintynyt. Siksi ne tätä sanovat. Minulle tämä on helvettiä. Vielä muutama vuosi. Kaksi ja puolivuotta. Sitten pääsen täältä. Kauas sinne missä kukaan ei tunne. Missä ei ole tätä.

Asunto. En halua mennä sisään. En taas yksin. Painajainen. Ei enää. En pysty. Romahdan lattialle. Tärisen. Valot vääristyy. Oksettaa. Sattuu. En halua takaisin painajaiseen. En nyt. En koskaan. En kun yö on muistissa. Lattia lähestyy. Kaadun. En enää välitä. Annan itseni kaatua. Mutta en osu lattiaan. Joku huutaa. Sanat surisee korvissa. Minusta pidellään kiinni. Poika hutaa ja pitää minusta kiinni. Niin on hyvä. En jää tyhjään. Kaikki pimenee.

Herään vieraasta paikasta. Makaan sängyssä, joka ei ole minun. Ei enää väsytä. Sain nukkua rauhassa. Ei tyhjiötä. Ei pimeää. Nousen sängystä ja katselen huonetta. Siisti huone. Pöytä. Kirjahylly. Tummat verhot. Kaappi. Nojatuoli. Aiempi poika tulee toisesta huoneesta teemukin kanssa.

"Oletko kunnossa? Tässä olisi teetä hunajalla." Juon teetä ja nyökkään. Poika katsoo tarkkaan minua ja tekee arviota. Ajattelee varmaan hulluksi. No ainakin sain nukuttua. Sanon lähteväni ja kiitän vaivannäöstä. Nousen mutta minua huimaa. Pahasti. Poika ottaa minut kiinni ennen kuin syöksyn maahan ja laskee makuulle.

"Oleppa vielä hetki makuulla. Turhaan kiirehdit ylös tuossa kunnossa." Saan siis pysyä makuulla toistaiseksi. En ole nähnyt poikaa aikaisemmin asunnolla. Varmaan uusi tulokas. Poika ei katso oudosti. Ei ole vielä varmaan kuullut minusta. Hyvä niin. Kummallekkin.

"Mikä nimesi on?" poika kysyy ja istuu tuolille sänkyä vasta päätä. "An." Poika hymyilee ja minä ajattelen pekonimunakasta, jonka söin aamulla.

"Minä olen Jered. Muutin vasta tänne, joten toivon, että tulemme toimeen keskenämme." Uusi naapuri siis.  Hän saa kyllä aikanaan kuulla minusta. Nousen ja aion lähteä etten tee enää enempää vaivaa. Ovea aukaistessani Jered vielä huikkaa perääni: "Nähdään taas oikein pian. An."

Omalle asunnolleni päästyäni lysähdän ovea vasten. Se ääni ja painotus. Olen kuullut ne kauan sitten. Mutta se ei voi olla hän. Ei voi. Varmasti kuulin vain väärin. Niin sen on oltava. Minähän en ole ihan normaali.

Ei kommentteja: